Vieraana koomikko, vuoden 2014 Stand up -tulokas Petri Hankonen

"Mun työnkuvaan kuuluu ajaa johonkin paikkaan ja laittaa ihmisiä nauramaan. Kaikki muu kiteytyy sen ympärille."

Petri Hankonen valittiin vuoden 2014 vuoden Stand up -tulokkaaksi Helsingin Apollo Live Clubilla 11.10.2014. Suomen Stand Up Clubin järjestämä kutsukipailu on oman alansa perinteikkäin.

Kuva: A-P Hakanen

Pohjois-Pohjanmaalta, Piippolalasta lähtöisin oleva Hankonen kertoo haastattelussa urastaan, komiikkansa syntyprosesessista ja omasta tiestään maamme kuumimmille stand up-lavoille.

Petri Hankosen haastattelu (AUDIO)

Lisätietoja

https://www.facebook.com/koomikkopetrihankonen?fref=ts

Toteutus: P.J. Piippo

Kesto: 12:21

Paikka: Piippolan Shell, 26.12.2014

Kiitos

Shell Piippola

© Café Piippo, 2014

Vieraana kirjakustantaja Petteri Paasilinna

"Vielä 80-luvulla sukulaisvaikutus hieman pelotti, että en missään nimessä alalle halua. Parikymmentä vuotta tuli laitettua hanttiin."

Petteri Paasilinnasta tuli kuitenkin kirjakustantaja. Aiempi työkokemus tietokirjallisuuden parissa, kustannusjohtajan ja -päällikön tehtävissä, paaluttivat tietä oman kustantamon syntyyn. Nykyään hän toimii nimeään kantavan, vuonna 2009 perustetun Kustannusosakeyhtiö Paasilinnan toimitusjohtajana.

Kuva: P.J. Piippo

Mutta mikä sai miehen mielen muuttumaan?

"Tietysti se vaikutti että sedät ja isä kirjoittivat. Jo pikkupoikana olin tekemisissä paljonkin kirjailijoitten, kustantajien ja alan ihmisten kanssa. Olen kokenut sen aina niin luontevaksi ja kotoisaksi. Vielä 80-luvulla sukulaisvaikutus hieman pelotti, että en missään nimessä alalle halua. Parikymmentä vuotta tuli laitettua hanttiin. Myöhemmin huomasin, ettei se niin hullumpaa hommaa olekaan. Että näinhän tässä sitten kävi. Veri vetää."

Eivätkä isä ja sedät olleet ketä tahansa kirjoittavia isiä ja setiä, vaan maankuulu Paasilinnojen veljessarja. Petterin isä Arto Paasilinna sekä sedät Erno, Reino ja Mauri ovat kukin ansioituneita kirjailijoita, pohjoisesta lähtöisin olevia tekijämiehiä.

Kustannustoimintaa 

Kustannusosakeyhtiö Paasilinnan linja on ensisijaisesti tietokirjaperusteinen. Kaunokirjallisuuttakaan ei ole unohdettu.

"Julkaisemme monipuolista, eri kohderyhmiä tavoittavaa tieto- ja kaunokirjallisuutta. Uskon, että olemme onnistuneet siinä. Joidenkin kirjallisuudenlajien kanssa olemme kustantamona aivan kärkipäässä."

Kuluneen viiden vuoden aikana yhtiö on kasvanut pienestä keskisuureksi. Paasilinnan maine ja arvostus kustantamona ovat kasvaneet lähes häkellyttävällä vauhdilla. Tästä kiitos kuuluu erityisen onnistuneelle kustannusohjelmalle, itse kirjailijoille ja taitavalle avustajakaartille.

Petteri Paasilinna on hoitanut tonttinsa hyvin. Kustantamon kehityskaari ja toimintamalli on ollut ihailtavan selkeä ja looginen:

"Meidän tavoite on ollut alusta alkaen, että saavutamme tällaisen tason, jolla nyt olemme. Pyrimme pitämään itsemme sopivan kokoisena, tällaisena aika pienenä kustantamona. Kustannamme vuosittain 20-30 kirjaa. Kun jokaisen yksittäisen teoksen sisältö on sen verran vetoava ja lukijoita kiinnostava, niin siitä se Kustannusosakeyhtiö Paasilinnan linja syntyy. Olen äärimmäisen iloinen siitä, keiden kirjailijoiden kanssa olemme saaneet töitä tehdä."

Kuva: P.J. Piippo

Kustantajana

Kuvaile työtäsi kustantajana, mitä se on ja millaisia päämääriä siihen sisältyy? 

"Kustantajan ensisijainen tehtävä on saattaa kiinnostavat teokset lukijoiden luettavaksi liiketoiminta-näkökulma huomioiden. Sitä se kirjakustantajan rooli käytännössä on. Meidän tapauksessa työni on valita meille sellainen sopiva ohjelma, ne kirjat, joista syntyy sellainen eheä kokonaisuus, joka ei kauheasti ole ristiriidassa toisiinsa nähden. Linja muodostuu tekemällä. Ei sitä voi lähteä julistamaan. Ja jos sen julistaa, niin se voi useimmiten olla aika falski." 

Kuinka koet kustantajana onnistuneesi tämän linjan luomisessa?

"Uskon onnistuneeni. Onhan meillä hyviä näyttöjä. Kun näytöt puhuu, ei tarvitse itse olla sanomassa. Tällä hetkellä olen hirveän tyytyväinen. Kirjakaupathan tämän ovat lopulta mahdollistaneet"

Haluaisitko kenties nostaa esille joitain kustantamiasi, itsellesi tärkeitä kirjailijanimiä?

"Tässä kohtaa voin kertoa hyvin henkilökohtaisen asian. Tapasin Herra Huun isän vuonna 1974. Siitä on jo yli 40 vuotta, kun Herra Huu ilmestyi. Viime vuonna saimme julkaista tämän juhlakirjan. Eli nostan esille kirjailija Hannu Mäkelän. Hän tekee meille lastenkirjoja, ja on ollut todella upeaa, että juuri hänen kanssaan me voimme tehdä yhteistyötä. Se on minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä asia."

Kuva: Kustannusosakeyhtiö Paasilinna

Valoa ja vastapainoa

Mille näyttää kustantamosi tulevaisuus?

"Tulevaisuus näyttää todella valoisalle. Keväällä ilmestyy kymmenkunta kirjaa, samoin syksyllä 2015. Että kyllä meillä on hyviä hankkeita taas kerran tulossa. Tänä syksynä isoja tapauksia ovat olleet Iiro Viinasen ja Sonata Arctican kirjojen julkaisut. Eri tietokirjallisuuden lohkoilla siis liikumme nytkin. 


Miten irtaudut kustannusmaailman pyörteistä, mikä on vastapainona työllesi?

"Vietän paljon aikaa maatilalla Siuntiossa, jossa on huomattavan paljon tekemistä. On uskomattoman rentouttavaa pitää tilaa kunnossa; metsä- ja puutarhatöitä, ojankaivuuta ja vaikka mitä. Oikea ruumiillinen työ on upea vastapaino tälle.

Nähdäänkö kenties uusia Paasilinnoja myös kirjailijanimenä? Onko oma kynäsi terässä?

"Uskon että nähdään. Mutta enpä usko että hänen nimensä on Petteri."


Lisätietoja
www.paasilinna.fi

Haastattelu toteutettu Helsingin Kirjamessuilla, 26.10.2014

P.S. Petteri, työn iloa niin kirjallisille rintamaille, kuin sinne Kuusilaakson rauhaankin!

© Café Piippo, 2014

Vieraana sarjakuvapiirtäjä Jarkko Vehniäinen (Kamala luonto)

"Mä olin oikeassa silloin aikanaan, että kyllä tästä joku juttu vielä tulee, vaikkei siihen silloin kukaan oikein uskonut." - Jarkko Vehniäinen Kamalasta luonnosta.

Sarjakuvapiirtäjä, kuvittaja Jarkko Vehniäinen (s. 1973) on tunnettu erityisesti Kamala luonto -sarjakuvastaan. Inhimillistettyjen eläinten kautta välitetty musta huumori, sattumukset, paikoin äärimmilleen viritettyjen tilanteiden absurdius ovat nostaneet Kamalan luonnon aikamme yhdeksi puhutuimmista ja suosituimmista sarjakuvista.

Kuva: P.J. Piippo

Mutta kuinka kaikki sai alkunsa? Kuinka Vehniäinen onnistuikaan luomaan maailman, joka puhuttelee päivä päivältä yhä laajempaa lukijakuntaa? 

Nyt hieman valotusta menneeseen, tapahtumien ketjuun, itse tekijään.

Jarkko Vehniäinen on piirtänyt pian 15 vuotta. Hänen sarjakuvia ja kuvituksia on ilmestynyt useissa eri julkaisuissa (mm. Rytmi, Rumba, Suosikki.) Hän on tehnyt myös pilapiirroksia, mainos- ja levykansikuvituksia (mm. Vesa-Matti Loiri, Skarabee.) 

Täysipäiväistä piirtämistä

Nykyään täysipäiväisen (ja harvinaisen täysipäisen) sarjakuvapiirtäjän päivät täyttää juurikin alati suosiotaan kasvattava Kamala luonto. Yhä edelleen hän tekee pilakuvia mm. Soundi-lehteen.

"Pikkupoikana ja teininä tuli luettua aivan hirveästi sarjakuvia. Se tuntui omalta jutulta, koko sarjakuvamaailma. Nyttemmin kun harrastuksesta on tullut ammatti, en mä ole lukenut sarjakuvaa enää vuosikausiin. Mä vaan teen niitä."

Aikoinaan automekaanikon ammatin piirtämiseen vaihtanut Vehniäinen kuvaa työtään yksinäiseksi, työmaakopissa tapahtuvaksi puurtamiseksi. Vaihtelua yksinäiseen työskentelyyn tuovat Helsingin Kirjamessujen kaltaiset tapahtumat, joissa piirtäjä voi tavata fanejaan; kymmeniä ja taas kymmeniä sarjakuvan ystäviä. Piirtäjänä työskentely on vähemmän glamourista: 

"Yleensä aloittelen työpäivän aamulla yhdeksältä, riippuen siitä, mitä sinä päivänä pitää tehdä. Jos nyt ajatellaan normiviikkoa, niin Kamalan luonnon parissa menee nyt suurin osa ajasta. Pläräilen muistiinpanoja, ideoita ja luonnoksia, mitä olen tehnyt. Selaillessani toivon, että jokin niistä lähtisi vetämään, jotta saisin siitä kokonaisen stripin. Mulla on ensimmäisiä ruutuja nippu valmiina, mutta mä en tiedä yhtään, kuinka mä jatkan niitä eteenpäin. Sitten kun niitä ideoita on käynyt muutaman päivän läpi, niin ehkä jokin niistä poksahtaa valmiiksi. Kaikki ideat pitää kirjata ylös, sillä viikossa pitää tehdä seitsemän strippiä."

Kuva: Zum Teufel

Kamalan luonnon suosio ei syntynyt sekään hetkessä. Kuinka kuvailet sen nousua? Kuinka koet sen?

"Olen tehnyt Kamalaa luontoa jo vuodesta 2002 lähtien, eli se on jo 12 vuotta vanha sarjakuva. Silloin alkuaikoina, varsinkin kun lähettelin sitä eri kustantajille ja sarjakuvasyndikaateille, niin kukaan ei ollut kiinnostunut siitä. Vuoden 2009 paikkeilla se sai ensimmäisen julkaisupaikkansa Plaza.fi -nettisivustolla. Siitä sitten pikkuhiljaa syntyi kiinnostusta ja sain syndikaatin ja albumikustantajan."

Turkulainen, Petterin Ojan Zum Teufel -kustantamo alkoi kustantaa Kamalaa luontoa. Albumeja on julkaistu tähän mennessä kaikkiaan yhdeksän, joista yksi omakustanteena. Nykyään Vehniäisen kustantajana toimii Arktinen Banaani.

Tulevaisuudesta

Vehniäinen toivoo Ilveksen ja Kärpän seikkailuiden jatkuvan vielä pitkään, vaikka joka kuukausi ja melkein joka viikko tuntuu jatkon olevan enemmän tai vähemmän vaakalaudalla:

"Tuntuu ettei se jatku kuin sen seuraavan viikon. Tulee sellainen olo, että jos mä en keksi strippejä viikoksikaan, niin miten voisin keksiä niitä vaikka vuodeksi. Mutta tästäkin huolimatta tulee joka viikko tehtyä ne seitsemän."

Hämmästyttävää kuulla, sillä vaikutelmani mukaan Kamala luonto tuntuu ajan myötä vain paranevan. 

"Toki olen itsekin sitä mieltä, että alkuaikojen raakileesta se on kehittynyt selkeämmäksi. Eri elukoilla on selkeämmin myös omat luonteenpiirteensä ja persoonansa. Aiemmin kaikki olivat ikään kuin samantyylisiä ilman että niistä löytyi suuriakaan eroja.

Uusia hahmoja tulee silloin tällöin lisää ja kyllähän ilmaisu ja visuaalinenkin puoli ovat mielestäni kehittyneet. Olen tyytyväinen, miltä se näyttää visuaalisesti tällä hetkellä."

Lisätietoja

www.jarkkovehniainen.fi
www.kamalaluonto.com

Kiitos!

Petteri Oja
Zum Teufel

Haastattelu toteutettu Helsingin Kirjamessuilla, 26.10.2014

© Café Piippo, 2014

Vieraana runoilija Erkka Filander

"Minulla on sellainen olo, että tällä hetkellä kirjoitetaan Suomen historian ehkä parasta runoutta. Meillä on niin paljon suurempi ymmärrys aikaisemmasta runoudesta sekä mahdollisuus kirjoittaa tätä runoutta.

Tässä ajassa on enemmän rohkeutta olla antautumatta tiettyjen kompromissien pariin kirjoittamisen kanssa. On ollut sellaisia historiallisia oikkuja viimeisen kymmenen vuoden aikana, mikä on mahdollistanut kirjailijaystävyyksien ja ystäväpiirien syntymisen, mitkä kaikki ruokkii toisiaan hirveällä liekillä, työskentelemään paremmin ja paremmin. Nämä ovat sellaisia juttuja, joita sattuu niin harvoin. Ja kun se sattuu, se on ihmeellistä."

Kuva: Virpi Alanen

Näin toteaa nuorenpolven runoilija Erkka Filander (s.1993). Tämä on paljon sanottu, mutta epäilemättä asia on juuri Filanderin esittämällä tavalla. Onhan meillä hänen lisäkseen Harry Salmenniemi, Olli-Pekka Tennilä, Kristian Blomberg ja Raisa Marjamäki ja monta muuta. Juuri heidät Filander nostaa nimeltä esille. 

"Se paras, mitä Suomessa tällä hetkellä kirjoitetaan, on todella huimaa."  Ja Filander tarkoittaa juuri heitä.

Erkka Filander - runoilija

Mutta kuka on Erkka Filander?

Hän on nuori, älykäs ja lahjakas, mutta ennen kaikkea hän on rohkea. Filander on tehnyt ja tekee paljon päämäärätietoista työtä, jotta voisi olla työssään vieläkin parempi. Hän ei ole myöskään antanut liiallisen koulutuksen pilata itseään.

Filander on palkittu esikoisteoksestaan Heräämisen valkea myrsky (Poesia, 2013) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla (2013). Kyseisen palkinnon saajista hän on ollut myös kaikkien aikojen nuorin. Mutta ei vain se nuoruus vaan jo mainittu rohkeus. Sitä hänessä on!

Mutta kuinka kaikki sai kohdallasi alkunsa, oliko runoilijuus ainoa vaihtoehto?

"Ehkä joskus 13-vuotiaana oli sellainen olo, että haluaisin alkaa kirjoittamaan, mutta silloin olin avoin tekemään myös muita asioita. 14-vuotiaana aloin olla varma, että tämä on se jota haluan tehdä. 15-vuotiaana en nähnyt enää muita vaihtoehtoja. Tosin silloin myös ymmärsin että kirjoittaminen vaatii hirveän määrän työtä. Silloin lopetin koulun ja aloin tekemään sitä työtä. Opettelemaan, lukemaan enemmän ja laajemmin. Hahmottamaan sitä, mikä on se käsityöläisyyden pohja mikä kirjoittajalla pitää olla, että kykenee kaikista kirkkaimmin hahmottelemaan sitä, mikä on itselle omaa; visiota siitä, mitä kirjoittaminen voi olla. Se vaatii tietyn pohjan, jotta voi kirjoittaa ihan sillä kovimmalla tasolla, millä itse toivoo. Tämä siksi, jotta pystyy ilmaisemaan itseään kaikkein kirkkaimmin."

Päätöstään runoilijaksi ryhtymisestä Filander kuvaa oudoksi luottamukseksi. Hän koki ainoaksi tavakseen oppia enemmän ja pitkäjänteisemmin sen, että hänen oli ryhdyttävä lukemaan ja kirjoittamaan kokopäiväisesti. Tähän yhtälöön ei varsinainen kodin ulkopuolinen koulunkäynti mahtunut. Lähipiiri pani toki hanttiin asiassa. Ajan myötä mielipide muuttui heidän huomatessaan nuoren miehen paneutumisen ja sen uhrautuvan työmäärän, jota hän asiansa eteen teki.

"Luotin siihen, että jos teen todella paljon töitä, niin mä ymmärrän vielä paremmin kirjallisuutta ja opin lukemaan vielä paremmin. Jotenkin se lukeminen on se perustavin muoto olla kirjoittaja, oman itsensä ja toisten ymmärtäminen lukemisen kautta, lukeminen teoksen luonteen sekä yksityiskohtien avaajana, kokonaisuuden tunnustelun välineenä, jotta ymmärtäisi mitä oikeastaan itse sanoo kun kirjoittaa lauseen, mitä se oikeasti tekee valkoisessa tilassa."

Tie teoksen arkkitehtuuriin

Filander kuvaa työtään ensisijaisesti juuri lukemiseksi, toisekseen rakenteiden hahmotteluksi, yritykseksi hallita päässä kulkevaa kielen virtaa. Kulloinkin työn alla olevan teoksen työstäminen tarkoittaa Filanderille itse teoksen ja sen ytimen tavoittamista, merkitysten ja eleiden ymmärtämistä. Tämän jälkeen alkaa tietoinen kirjoittaminen, tiedostamattoman yhä jatkuessa.

"Kuitenkin työstä on niin vähän itse kirjoittamista ja niin paljon enemmän sen teoksen luonteen ymmärtämistä; minkälaisia piirteitä siihen kuuluu, minkälainen sen arkkitehtuuri on. Millä tavalla se alkaa ja loppuu, miten teksti kehittyy ja etenee, missä lukemisen kokemuksen pitää olla ohutta, missä leveää etc."

Kuva: P.J. Piippo

Runoilijuus on Erkalle myös tutkimustyötä, eräänlaisen tien kulkemista:

"On jokin tuntu siitä, että mitkä asiat ovat tärkeitä, minkä asioiden parissa pitää vielä hengittää hetki. Sitten alkaa tutkimus. Löydät uusia lankoja ja alat mennä niitä pitkin. Pikkuhiljaa olet ehkä kaivautunut sellaiseen pisteeseen, missä alkaa muotoutua se, minkälainen on se teos, joka ehkä pitäisi olla olemassa, jota kukaan muu kuin sinä ei voi eri syistä saattaa olemaan. Sitten alkaa työ sitä teosta kohti. Ja sen jälkeenkin se voi muuttua vielä monia kertoja."

Palkitun esikoisteoksensa Heräämisen valkea myrsky merkitys runoilijalle itselleen on jäänyt mysteeriksi. Ehkä itse merkitystäkin enemmän on teos pukeutunut odottavien toiveiden kaapuun. Filander toivookin teoksensa palauttavan lukemiseen liittyviä painoja:

"Kun lukee jonkin teoksen, ja kun voi antautua sille, niin silloin se teos pystyy muuttamaan sua. Toivon, että tämä on semmoinen kirja, joka parhaimmillaan pystyy tuon kaltaisiin asioihin. Pystyy olemaan jollakin tapaa sekä vapauttava, komentava ja ankara. En sano, että minulla olisi sellainen moraalikoodisto, jota sen pitäisi komentaa, vaan enemmän se, että sen kirjan tapa olla maailmassa pakottaa ehkä miettimään myös sitä, miten täällä on."

Filander myöntää Helsingin Sanomien esikoiskirjailijoille suunnatun palkinnon jossain määrin myös nostaneen rimaa runoilijana. Hän ei tosin vähään aikaan ole enää miettinyt koko palkintoa. Nyt työn alla oleva - esikoisteosta seuraava teos - on vienyt kaiken huomion ja tuonut oivalluksia asioiden tärkeyksistä. Filander ei ole jäänyt palkintonsa vangiksi, vaan on vapauttanut itsensä uutta kirjoittamalla.

"Jotenkin löysin tästä kirjasta, jonka kanssa nyt työskentelen, semmoisen pisteen, jossa ei tarvitse välittää monista asioista kuten palkinnoista. Tämän kanssa työskennellessä tuntuu että työskentelee ihan erilaisten tärkeyksien ja tärkeysjärjestysten kanssa. Silloin se rima, minkä se palkinto ehkä nosti omalle työskentelylleni, niin se muuttui niin pieneksi, että se kirjan itsensä sisältämä rima - mitä se kirja voi mahdollisesti olla ja mitä se haluaa olla  - on niin paljon korkeammalla kuin se, minkä itse henkilökohtaisesti tai tuo palkinto pystyy asettamaan." 

Heräämisen valkea myrsky - Erkka Filander

HS:n palkinto toki vaikutti nyt työn alla olevaan teokseen karsimalla siitä paljon turhaa. Filander oli aloittanut uuden teoksensa kirjoittamisen jo puoli vuotta ennen esikoisteoksestaan saamaansa tunnustusta:

"Palkinto karsi uudesta teoksesta paljon turhaa poseeraamista. Se pakotti menemään tärkeimpien ja yksinkertaisimpien asioiden pariin. Siihen, mitä todella haluaisi kirjoittaa. Ymmärtämään sen, että ei voi kirjoittaa kaikkia niitä kirjoja jotka päässä kehittyvät. Jotenkin on sellainen olo siitä, että nyt pitää kirjoittaa, ikään kuin ei aika riittäisi."

Löytämisestä ja etsimisestä, brittiläisestä romantiikasta

Kenelle kirjoitat? Kuka on yleisösi?

"Brittiläisillä romantikoilla oli ajatus ideaalilukijasta, joka ei välttämättä ollut elävä, joka myös saattoi olla jossain tulevaisuudessa. Tämä yksi ideaalilukija, jonka tarkkuus ja herkkyys sille, miten sä kirjoitat on ylivoimainen, niin kirjoita tälle yhdelle lukijalle. Silloin sinulla on valta muuttaa teoksellasi tämän lukijan elämää. Silloin sinä kirjoitat kaikkeudelle, mille tahansa. Kun on luottamus, että on yksi ihminen, jonka elämä voi määrittyä kirjasi takia, niin jotain saman kaltaista on siinä, kun itse kirjoitan. Luottamus siihen, että kirjoittaminen kantaa ajassa, vaikka kirjoittaisi tyhjyyttä vasten, niin silti on jossain se yksi ideaalilukija, joka tulee lukemaan sen niin hyvin, että se antaa sille kirjalle painon omalla itsellään, omalle elämälleen."

Vaikka matkasi runoilijana on vasta alussa, niin mitä koet saavuttaneesi? Oletko tavoittanut jotain itsellesi oleellista?

"Minusta tuntuu, etten ole saavuttanut mitään. Aina kun pääsee sellaiseen pisteeseen, missä kouristava juhla menee lävitsesi, ja tuntee saavuttaneensa jotain, kuten keksimällä jonkin ajatuksen tai mahdollisen kirjan, niin menee kaksi päivää, kun tajuaa että senkin voi tehdä vieläkin paremmin. Se jättää samalla olon, että koskaan ei voi saavuttaa mitään, että mitä tahansa aina saavuttaakin, niin se jättää kaipauksen johonkin vieläkin kauniimpaan. Mutta jos jotain olen tavoittanut, niin sellaisen tekemisen tavan ja katseen kohti sitä työtä, mitä olen etsinytkin. Nyt ehkä viimeinkin se puoli alkaa olla lähempänä sitä mitä olen odottanut ja mitä varten olen työtä tehnyt. Se tarkoittaa taas sitä, että kohta sen täytyy muuttua. Kohta täytyy alkaa jälleen koettelemaan itseään ja keräämään uusia ponnistuksia."

Millaisena haluat nähdä tulevaisuutesi kirjoittajana?

"Haluaisin olla tarkempi kuin nyt. Haluaisin myös päästä sellaiseen ajattelun ja näkemisen tarkkuuteen, mikä tuntuu nyt välillä valuvan sormien lävitse. Aina myös toivoo pystyvänsä kirjoittamaan nopeammin ja helpommin. Mutta samaan aikaan toivon, että saisin leveyttä kirjoittamiselleni. Se mahdollistaisi sen, että voisin kirjoittaa enemmän ja muillakin tavoilla kuin nyt. Olo on sellainen, etten osaa kirjoittaa mitään muuta kuin runoutta, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö haluaisi."

Erkan tervehdys Café Piipon vieraskirjassa

Kuva: P.J. Piippo

Haastattelu: P.J. Piippo

Haastattelupaikka: Kafe Moskova, Helsinki (20.3.2014) 

Lisätietoja

http://www.poesia.fi/heraamisen-valkea-myrsky/

Kiitos!

Kafe Moskova

P.S. Erkka, terveisiä Helsinkiin tai Roomaan, sinne, missä ikinä oletkin! t. Piippo

© Café Piippo, 2014

Vieraana laulaja-lauluntekijä Iisa

Muusikko Iisa Pykäri tunnetaan parhaiten elektronista indie-poppia soittavan Regina-yhtyeen laulajana. Tammikuussa 2014 julkaistiin hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Iisa.

Kuva: Eino Nurmisto

Café Piipon videohaastattelussa (alla) Iisa kertoo urastaan laulajana ja lauluntekijänä, Regina-yhtyeen synnystä, omasta soolourastaan sekä sanoittajan työstään.

Iisa ei sanoita vain itselleen, vaan jo nyt sanoittajana hänen artistilistansa on häikäisevä. Iisan tekstejä löytyy niin Janna Hurmerinnan, Kaija Koon kuin Paula Koivuniemenkin repertuaarista.

Regina

Regina syntyi ja yhtyeen ura muodostui lähestulkoon vahingossa. Jo ensimmäisen keikan jälkeen heidät bongattiin levy-yhtiön listoille. Biisit alkoivat soida myös pienemmillä radiokanavilla. 

Olohuoneprojektina syntynyt yhtye on noussut tunnistettavalla soundillaan ja sanoituksillaan yhdeksi viime vuosien menestyksekkäimmistä indie-puolen yhteenliittymistä.

Pian kymmenen vuotta täyttävän bändin menestyksen avaintekijöitä on ollut Iisan massasta edukseen erottuva ilmaisu.   

Kolmihenkisen yhtyeen neljä levyä ovat loistaneet musiikillisilla listoilla ja saaneet osakseen sekä arvostelijoiden että kuulijakunnan arvostusta. Levyt ovat nousseet myös Suomen viralliselle listalle.

Kuva: Osma Harvilahti

Iisa

Iisan lumovoimaisessa olemuksessa yhdistyvät aito analyyttisyys ja vilpitön herkkyys, läsnäolo ja empaattisuus. Nämä luovat eteerisen olemuksen, joka purkautuu säteilevänä lavapresenssinä. 

Iisa on ajassamme ainutkertainen ja originelli artisti. Hän on piristävä poikkeus näinä kaupallisina, ylituotetun musiikin aikoina.

Iisa, suomenkielisine urbaaneine soundeineen on tapaus, joka voi ponnistaa vain indie-maailmasta, jossa on tilaa kokeiluille ja riskeille.

Iisan videohaastattelu

TIEDOT

Iisa kertoo mm. uransa alkuvaiheista, Regina-yhtyeensä synnystä, omasta soolourastaan sekä sävellys- ja sanoitustyöstään.

Toteutus: P.J. Piippo

Kesto: 15:50

Haastattelupaikka: Ravintola Siltanen, Helsinki (31.5.2014)

Iisan tervehdys Café Piipon vieraskirjassa

Kuva: P.J. Piippo

Kiitos

Ravintola Siltanen

Tuukka Kouri / Graphause Oy (kamerakalusto)

© Café Piippo

Sodankylän 29. elokuvajuhlat / 29th Midnight Sun Film Festival 2014

Sodankylän 29. elokuvajuhlat (Midnight Sun Film Festival) järjestettiin 11.-15.6.2014. Festivaalit kokosivat jälleen kerran napapiirin pohjoispuolelle elokuvan ystäviä ja tekijöitä ympäri maailman.

Elokuvan, elämää suuremman unen näkemisen mahdollistivat neljä esityspaikkaa. Noina viiteenä elokuvan taianomaisena päivänä (ja yönä) saattoi laajakankailta teoksia todistaa kellon ympäri. Käsinkosketeltavasta cinefiliasta kertonee myös yli 25 000 lunastettua elokuvalippua.

Café Piippo tapasi elokuvajuhlilla ohjaaja Anssi Mänttärin, joka kertoo elokuvajuhlien synnystä, Sodankylän ensikertalaisen näyttelijä Sampo Sarkolan ja festivaalien tiedottajan Eero Tammen.

Heidän audio-muotoinen haastattelunsa tämän tekstin alla.

Kaiken alku

Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1986. Festivaalien idean isä oli elokuvaohjaaja Anssi Mänttäri, joka tuolloin, kultaisella 80-luvulla työskenteli tiiviisti yhdessä Aki ja Mika Kaurismäen kanssa.

Mänttäri ja Kaurismäet houkuttelivat mukaan vielä vannoutuneen elokuvamiehen Peter von Baghin. Oululaislähtöinen von Bagh toimii edelleen juhlien festivaalijohtajana.

Aki Kaurismäki (vas) ja Peter von Bagh
Kuva: Santeri Happonen

Traditio ja festivaalien lumovoima

Elokuvajuhlat ovat usealle vuotuinen traditio. Juhlat ovat ansainneet legendaarisen maineensa upealla ja ohittamattomalla ohjelmistollaan aina ulkomaita myöten. Sodankylä nauttiikin suurta arvostusta ja kunnioitusta useamman elokuvantekijän joukossa. 

Festivalien ohjelmisto rakentuu kiinnostaville, niin kotimaisille kuin ulkomaisille uutuuksille, ja elokuva-historiassa paikkansa jo lunastaneille klassikkoteoksille. 

Sodankylän elokuvajuhlien puitteet; ainutkertainen sijainti keskellä tundraa, etäisyydet juhlien ulkopuoliseen maailmaan sekä yöttömän yön elokuvanomainen taika luovat maagisuuteen asti ulottuvan, lumoavan, harmonisen kokonaisuuden.

Tärkeintä ovat kuitenkin ihmiset, elokuvaa katsova yleisö, tekijävieraat ja heidän muodollisuuksilta vapaat, välittömät kohtaamiset. Siinä muutamia seikkoja, jotka tekevät näistä pohjoisen omaleimaisista elokuvajuhlista ainutkertaiset.

Kotimaisia vieraita ja elokuvia vuonna 2014

Kotimaisia ensi-iltoja tämän vuoden elokuvajuhlilla olivat Anssi Mänttärin Kuinka myöhään valvoo Blues ja Juha Wuolijoen, Yhdysvalloissa kuvattu elokuva Zarra's Law.

Anssi Mänttäri

Kuva: Niko Jekkonen

Ennakkoesityksessä juhlilla olivat Leena Kilpeläisen dokumenttielokuva Sokurovin ääni, Pekka Lehdon mediahuomiotakin herättänyt Ulvilan murhamysteeri ja itsensä Peter von Baghin dokumentti Sosialismi.

Sodankylään olivat saapuneet mm. myös ohjaaja Virpi Suutari, näyttelijät Martti Suosalo ja Sampo Sarkola. Itseoikeutetusti paikalla oli myös elokuvaohjaaja-akateemikko Aki Kaurismäki.

Kansainvälisiä tekijävieraita olivat mm. Samantha Fuller, Alice Rohrwacher, Olivier Assayas, Pawel Pawlikowski ja Veiko Õunpuu.

Ensi vuonna Sodankylän elokuvajuhlat viettävät 30-vuotisjuhlavuotta.

Lisätietoja

www.msff.fi/

Café Piipon haastattelussa ohjaaja Anssi Mänttäri, näyttelijä Sampo Sarkola ja tiedottaja Eero Tammi (AUDIO)

Dokumentin tiedot

Café Piippo vieraili Sodankylän 29. elokuvajuhlilla (Midnight Sun Film Festival).
Haastattelussa elokuvaohjaaja Anssi Mänttäri, näyttelijä Sampo Sarkola ja MSFF:n tiedottaja Eero Tammi.

Haastattelun toteutus, toimittaja: P.J. Piippo

Kuvat: Sami Aikioniemi / Aikioniemi Photography ja Eero Tammi

Kesto: 13.27

© Café Piippo, 2014

Vieraana muusikko Tuure Kilpeläinen

Tuure Kilpeläisen nousu suomalaisen musiikkikentän kärkikaartiin ei tapahtunut hetkessä. Tie parrasvaloihin on vaatinut mieheltä kovaa työtä, rehellisyyttä ja lujaa uskoa omaan tekemiseensä.

Musiikillisten planeettojen asetuttua lopultakin kohdilleen, ovat palaset loksahtaneet paukkuen paikoilleen. Nyt mies ja hänen orkesterinsa Kaihon Karavaani vetävät saleja täyteen etelästä pohjoiseen ja heidän albuminsa keräävät kulta- ja platinalevyjä. 

Ja mikä tärkeintä; he ovat löytäneet oman soundinsa ja he tavoittavat yleisönsä vauvasta aina vanhustentalojen vakioasukkaisiin.

Kuva: Eino Nurmisto

Kivikkojen kautta omaperäisen ja tunnistettavan soundin löytänyt Tuure Kilpeläinen ammentaa voimansa kansallisen iskelmän perinteestä ja maailmanmusiikin rytmeistä. Artistin ja hänen yhtyeensä väkevät ja energiset vedot vavisuttavat niin keikkapaikkoja kuin radioaaltojakin.

Pitkänlinjan muusikon ja lauluntekijän astuminen aikamme kirkkaimpaan valokeilaan ei ollut kuitenkaan erityinen yllätys. Kilpeläinen kun on mies ja tekijä useammankin viime vuosina hitiksi nousseen biisin takana. Hän on tehnyt kappaleita useille artisteille, mm. Jonna Tervomaalle, Vesa-Matti Loirille, Jorma Kääriäiselle ja Kari Tapiolle.

Videohaastattelu - Tuure Kilpeläinen

Café Piipon syväluotaavassa videohaastattelussa Tuure Kilpeläinen kertoo tulostaan musiikki-alalle, sekä musiikin tekemisestään itselleen ja muille. Hän tarkastelee kriittisesti omaa uraansa ja kulkemaansa muusikon tietä. 

Kuulemme myös nykyisen Kaihon Karavaani -orkesterin merkityksestä hänelle itselleen ja omalle musiikilleen.

Haastattelun toteutus: P.J. Piippo
Haastattelupaikka: Kafe Moskova, Helsinki (16.11.2013)
Kesto: 13.12
Kuvat: © Tuure Kilpeläinen & © Eino Nurmisto / http://www.einonurmisto.com

Tuure Kilpeläisen tervehdys Café Piipon vieraskirjassa

Lisätietoja

http://tuurekilpelainen.fi/


Kiitos!
Tuure, Jorma, Kafe Moskova, Eino, Annika

© Café Piippo, 2014

Vieraana sarjakuvakustantaja Petteri Oja

Turkulaisella sarjakuvavaikuttajalla Petteri Ojalla on keskeinen rooli suomalaisessa sarjakuvassa niin kustantajana, levittäjänä kuin sarjakuvakauppiaanakin. 

Ojan tie kustannusmaailmaan on kulkenut pohjoisten radioasemien (mm. RadioAktiivinen, Radio Provinssi), postitusfirman pakkaamon ja eduskunta-avustajan tehtävien kautta.

Audiohaastattelussa (tämän tekstin lopussa) Petteri Oja kertoo tulostaan kustannusalalle ja omasta kustannusfilosofiastaan.

Kuva: Airi Oja

Oja on mies, joka luottaa kustannuspäätöksissään vain omaan makuunsa ja tinkimättömään näkemykseensä tuhmuuksia ja henkilökohtaisia taloudellisia riskejä kaihtamatta.

Ennen sarjakuvia hän julkaisi myös muutaman levyn mm. Veltto Virtaselta ja Moog Konttiselta. Nyttemmin levybisnes on jäänyt kustannustoiminnan painotuttua yksinomaan sarjakuvan puolelle.

Pienkustantamo Zum Teufel!

Ojan vuonna 2005 perustama yhden miehen pienkustantamo Zum Teufel! ja Zum Teufelin alamerkki Lempo Kustannus ovat vakiinnuttaneet asemansa maamme keskeisimpien sarjakuvajulkaisijoiden joukossa. 

Kustantamon julkaisupolitiikka on ihailtavan rehellistä. Kustantajalähtöinen, poikkeuksetta Ojan henkilökohtaisiin mieltymyksiin pohjautuva linja on luonut marginaalista ponnistavalle sarjakuvalle elintilaa ja mahdollisuuden olla oikeasti olemassa. Välillä on tullut taloudellisesti takkiin, mutta laadusta tinkimättä. Kustannuspäätökset ovat olleet pikemminkin intuitiivisia kuin kaupallisiin pikavoittoihin tähtääviä laskelmoituja vetoja.

Huomionarvoista on myös se, että Zum Teufel! on myös maamme tämän hetken johtava lännen sarjakuvien kustantaja (mm. Kalkkaro, Rivo länsi.)

Turun Sarjakuvakauppa

Kustannustoiminnan ohella Petteri Oja pyörittää myös Turun Sarjakuvakauppaa (Linnankatu 7, Turku). Kaupan historia juontaa juurensa kauppaa edeltäneeseen, Petterin pieneen Underground Ullakko -myymälään, joka niin ikään toimi samassa osoitteessa.

Kuva: Turun Sarjakuvakauppa

Osakkaita Turun Sarjakuvakaupassa on kymmenkunta, joista yksi on helsinkiläinen sarjakuvapiirtäjä Milla Paloniemi (mm. Kiroileva Siili). Paloniemi on myös suunnitellut persoonallisen kaupan visuaalisen ilmeen.

Sarjakuvalevittäjä

Jotta tekeminen ei loppuisi kesken, vetää Oja myös Sarjakuvan Toivo -nimistä sarjakuvien levitysyhtiötä.

Yhtiön omistaa joukko maamme pienkustantamoita. Sarjakuvan Toivo on keskeisin toimija pienempien kustantamoiden julkaisujen välittäjänä.

Petteri on tuttu näky maamme sarjakuvatapahtumien myyntitiskien takaa kuin tekijähaastatteluiden vetäjänä festivaaliklubeilla. Hän istuu luonnollisesti myös Turun Sarjakuvakerhon hallituksessa. 

Petteri Ojan haastattelu (AUDIO)

https://www.youtube.com/watch?v=sE-XIYF2uTs

Dokumentin tiedot

Petteri Ojan Zum Teufel! on yksi maamme keskeisimmistä sarjakuvakustantamoista. Ojalla on kustannustoiminnan ohella vahva rooli myös Turun Sarjakuvakaupassa sekä sarjakuvan levittäjänä Suomessa.

Café Piippo tapasi sarjakuvavaikuttaja Petteri Ojan Turussa 19.4.2014

Haastattelun toteutus ja editointi: P.J. Piippo
Kuva: Milla Paloniemi
Kesto: 13.33


Lisätietoja

http://www.sarjakuvakauppa.fi

Petteri Ojan tervehdys Café Piipon vieraskirjassa

© Café Piippo, 2014

Tanssiteatteri Minimi Ranskassa (2. osa)

Kuopiolainen Tanssiteatteri Minimi vieraili Ranskassa kevätkesällä 2013 La folle histoire des arts de la rue -katutaidefestivaaleilla. Tapahtuma oli osana Marseillen Euroopan kulttuuripääkaupungin (2013) ohjelmistoa.

Kuva: Kim Saarinen

Tässä dokumentin toisessa osassa tanssitaiteilijat Antti Lahti ja Tuomas Juntunen avaavat festivaaleilla esítettämiään katuteatteriteoksia.

Parivaljakko pohtii myös kotimaisen ja ulkomaisen katuteatterin tekemisen eroja. Oman huomionsa saa myös suomalaisen ja eteläeurooppalaisen teatteriyleisön toisistaan poikkeavat ominaispiirteet.

Kuva: Kim Saarinen

Café Piipolla oli ilo tavata myös La folle histoire des arts de la rue -festivaalien johtaja Anne Guiot. 

Häneltä kuulemme muun muassa sen, millaiset ovat tämän joka toinen vuosi järjestettävien katutaidefestivaalien tulevaisuuden näkymät. 

Dokumentti: Tanssiteatteri Minimi Ranskassa (2. osa)

Nyt julkaistava lyhytdokumentti on itsenäinen jatko-osa aiemmin julkaistulle dokumentille Tanssiteatteri Minimistä.  

 Dokumentin tiedot

Kuopiolainen tanssiteatteri Minimi vierailee La folle histoire des arts de la rue -katutaidefestivaaleilla Ranskan Lambescissa ja Marignanessa (2013). Festivaalit olivat osana Marseillen Euroopan kulttuuripääkaupungin (2013) ohjelmistoa.

Toimittaja: P.J. Piippo
Kuvaus-leikkaus-ohjaus: Kim Saarinen
Käsikirjoitus: P.J. Piippo & Kim Saarinen
Kesto: 9.48


Lisätietoa Tanssiteatteri Minimistä

http://www.minimi.fi/

© Café Piippo, 2014

Elokuvaohjaaja Matti Ijäs - Vaiston varassa

Elokuvaohjaaja Matti Ijäksen elokuvallinen käsiala on tunnistettava ja persoonallinen. Hän lukeutuu siihen harvalukuiseen autéur-tekijöiden joukkoon, joita tässä maassa ja ajassa vielä luojan kiitos on. Hän ei ole antanut periksi.

Kuva: Lasse Lecklin

Matti Ijäksen teoksissa ­­­­hehkuu kirkasnäköinen ymmärrys sekä itse elokuvan sisältöä että sen syvästi sisäistettyä kielioppia kohtaan. Tällainen vaistonvarainen, omalle näkemykselleen uskollinen elokuvan tekeminen on näinä kaupallisuuden läpitunkemina aikoina sangen harvinaista ja ilmeisen vaikeaa.

Ijäksen henkilöhahmot ovat suomalaisen elokuvakuvaston rakastettavimpia. Hänen ihmisensä ovat usein arkipäiväin sydämellisiä antisankareita; inhimillisiä, viistolla huumorilla ladattuja olentoja, omine virheineen ja vahvuuksineen. Elämä kuljettaa heitä, usein vastavirtaan, ja siitä on usein kiittäminen sattumaa ja sen oikullisuutta. Näiden hahmojen tarkastelu- ja havaintoympäristöt, itse elokuvat, ovat poikkeuksetta moniäänisiä, moninaisilla ulottuvuuksilla ladattuja mestariteoksia.

Ohjaus ja käsikirjoitus on Ijäksellä hallussa, oli kyse sitten pitkistä tai ohjaajalle tunnusomaisista tuntisista tv-elokuvista. Teoksissa on läsnä myötäelävä ymmärrys, ijäsläinen lämmin huumori, joka useimmiten vivahtaa tragikoomisuudessaan mustaan.

Matti Ijäksessä on ihmisenä ja elokuvantekijänä avointa rohkeutta ja lämpöä, suurta inhimillisyyttä ja terävää särmää. Tässä haastattelussa Ijäs puhuu urastaan, tekemisestään ja tekemisen haasteista, siitä, kuinka hänen elokuvansa ja niiden hahmot ovat syntyneet.

Ijäs kantaa huolta tulevaisuuden tekijöistä ja siitä ympäristöstä ja niistä olosuhteista, joissa suomalaista elokuvaa tänä päivänä tehdään.

Lapsuus ja nuoruus Töölössä

Matti Kalevi Ijäs syntyi Helsingin Töölössä 25. helmikuuta 1950 arkkitehti-äidin ja rakennusmestari-isän viisilapsiseen perheeseen. Lapsuuden ympäristö oli suurten ikäluokkien ansiosta sosiaalisesti rikas ja latautunut. Pelkästään kotikorttelin pihassa vilisti toista sataa lasta. Yksinäiseksi ei jäänyt koskaan. 

Lapsuudenkoti ei ollut erityisen kulttuurillisesti virittynyt. Matin äiti harrasti jonkin verran kuvataiteita, mutta isä ei juuri taiteista välittänyt. Pikku-Matin tutustuminen kulttuurin maailmaan tapahtui kaksi vuotta vanhemman isoveljen Juuson ansiosta. Noihin aikoihin Matti itse oli enemmänkin urheilullisesti orientoitunut.

Töölö oli tuohon aikaan, 1950- ja 60-luvuilla, vielä täynnä elokuvateattereita. Mattikin kävi elokuvissa lähes viikoittain. Elettiin aikaa, jolloin myös elokuvakerholiike eli vahvinta kauttaan. 

Erityisesti Jacques Tatin elokuvat tekivät nuoreen mieheen vaikutuksen. Mieleen painuneimpia teoksia olivat erityisesti Enoni on toista maata (Mon oncle, 1958) ja Lystikäs kirjeenkantaja (Jour de fête, 1949).

Millainen elokuva puhutteli sinua nuoruudessasi? Mikä oli television vaikutus?

”Televisiosta ei alkuaikoina niinkään jäänyt mitään mieleen. Tšekkiläinen ja ranskalainen uusielokuva olivat isoimmat vaikuttajat teini-iässäni. Muun muassa Godard ja Truffaut Ranskasta, tsekeistä Forman. Puolalainen elokuva puhutteli myös. 60-luvun puolivälin elokuva oli kiinnostavaa. Televisiossa taas saman vuosikymmenen loppupuolella englantilainen elokuva oli vaikuttavaa, kuten Ken Loach.”

Mistä ammatista haaveilit pikkupoikana?

”En muista mistä pikkupoikana haaveilin, mutta nuoruudessa ajattelin alkavani toimittajaksi. Kouluaikoinahan olin aika huono kirjoittamaan aineita ja suomenkielikin oli sitä sun tätä.”

Suomesta Ruotsiin ja takaisin

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen, ennen yliopisto-opiskeluita, Matti työskenteli vuoden Ruotsissa, Ruotsin radion suomenkielisessä toimituksessa. Hieman aiemmin, noin vuonna 1967, oli tapahtunut myös poliittinen herääminen vasemmistolaisuuteen.

Suomeen palattuaan Ijäs pääsi opiskelemaan tiedotusoppia Tampereen yliopistoon, sillä alun perinhän hänestä piti tulla toimittaja. Yliopistossa hän huomasi myös poliittisen kastijaon tiukkapipoisuuden:

”Vallankumoustahan me yliopistossa tehtiin. Oli valittava puolensa, ja sitten mentiin. Nyt kun tarkastelee, niin itse asiassa olimme aika oikeassa, mitä tulee valtiomonopolistiseen finanssikapitalismiin. Toisaalta yhtä väärässä oltiin Neuvostoliiton suhteen, joten puntit ovat aika tasan.”

Yliopistosta Ijäs ei koskaan valmistunut vaikka gradu ja kypsyyskoe tulivatkin tehtyä. Valmistuminen jäi sivuaineista kiinni, ja maisterin paperit jäivät.

Elokuva-alalle vahingossa

Ijäs kertoo tulleensa elokuva-alalle elokuvakerholiikkeen kautta. Itse elokuvan tekeminen puolestaan alkoi kirjoittamisen myötä, ilman elokuva-alan koulutusta. Tiedotusopin opinnot Tampereen yliopistossa 70-luvun alussa toki sivusivat elokuvaa, mutta varsin teoreettisesti. 

Kuinka tulit elokuva-alalle?

”Elokuva-alalle tuloni tapahtui oikeastaan vahingossa. Muutin Turkuun 1974. Siellä aloin kirjoittamaan. Alussa oli lastennäytelmä, sitten pienimuotoisia lasten tv-juttuja sellaisista pienistä arkisista asioista. Niistä siirryin viihdeohjelmiin. Ensimmäinen fiktioni oli Yleisradion lastentoimituksen Läskilinssi-sarja, jota tein yhdessä Erkki Mäkisen kanssa. Hän pakotti minut sitten ohjaamaan. Ohjaamisesta tuli elinkeino Turun aikana.” 

Matti alkoi tarjota erilaisia juttuja Helsingin viihdetoimitukseen. Hän muutti Helsinkiin 70-luvun lopulla.

”Tuohon aikaan Ylen viihdetoimitus teki myös draamoja, ei ainoastaan tv-teatteria. Kaksi Heikkiä, Heikit Aarva ja Seppälä ovat olleet isossa osassa siinä, että minusta tuli ohjaaja. He ajattelivat ennakkoluulottomasti, kun antoivat varsin kokemattomalle kaverille mahdollisuuden tehdä töitä. Nykyaikana tällainen on aika mahdotonta, kun on niin paljon erilaisia portinvartijoita.”

Ura Yleisradiossa alkoi freelancerina. Ijäs vakinaistettiin tv-teatteriin vuonna 1984. Ensimmäinen elokuvatyö vakinaisena työntekijänä oli elokuva Painija (1985.)

Elokuvien moninainen henkilögalleria

Kuinka hahmosi ja heidän persoonallisuutensa syntyvät?

”Hahmojen ja niiden persoonallisuuksien syntyminen ei ole kovin tietoinen prosessi. Enemmänkin sellaista arkipäiväistä havainnointia ja fabulointia. Yritän rakentaa henkilöihin tiettyä ristiriitaa. Ristiriitainen henkilö on paljon kiinnostavampi. Henkilöistä kannattaa etsiä heikkouksia, joiden kautta inhimillisyys tulee esille. Kyllä kai useimmat ihmiset ovat yleensäkin jossakin suhteessa rikki. Liian sujuvat ja ehjät eivät ehkä tiedä olevansa tai he näyttelevät olevansa ehjiä. Sellainen pieni särö on aina hyvä ihmiselle.”

  Kuva: Elokuvayhtiö Oy Aamu Ab

Entä moraalinen puoli? Kuinka se hoidetaan?

”Tekijän ei pidä ottaa moraalista kantaa elokuvahenkilöidensä huonoihin ominaisuuksiin. Ominaisuus kuvataan ja sillä siisti. Monethan ottavat kantaa, jolloin joistakin henkilöistä näkee tekijänsä näkökulman kilometrin päähän. Kyllä minäkin tiedän omistani, ketkä ovat hyviä, ketkä huonoja, mutta sen voi sen jälkeen unohtaa. Yritän löytää huonoihin henkilöihin jotain inhimillistä, ja päinvastoin. Se on sellaista moottoria. Hakee ristiriitaa, vaikka se on kuinka naurettavaa.”

Miksi henkilösi ovat sellaisia kuin ovat, miten saat heidät toimimaan?

”Usein mun henkilöt eivät tiedä olevansa dramaattisia. He ovat vietävissä ja heidän tahdonsuuntansa ei ole kovin selkeä. Kyllähän siellä on haaveita ja tällaista. Sattumalla on mun elokuvissa iso merkitys. Henkilöt ovat pikkusen tuuliajoilla, mutta ylpeästi kuitenkin.”

Työskentely Yleisradiossa

Millaisena koet Yleisradion työnantajana? Olethan tehnyt taloon töitä jo 70-luvulta lähtien. Miten se on vaikuttanut sinuun?

”On ollut aikamoinen etuoikeus olla kuukausipalkkainen ohjaaja. On saanut tehdä mitä itse haluaa ja kukaan ei ole ollut hirveästi patistamassa ja sanomassa, että ’sun pitää tehdä niin ja niin monta juttua’. Olen saanut työskennellä rauhassa. Vakituisena työskentely on auttanut elokuvien tekemisessä. Se olisi ollut ankarampi tie, mikäli tätä mahdollisuutta ei olisi ollut.”

Tässä on hieman eroa nykypäivään. Se on näinä päivinä mutkikkaampaa.

”Kun tietää, miten ohjaajat nykyään työskentelevät, ja varsinkin koulusta tulevat ohjaajat, että minkälaisessa paineessa he ovat esikoiselokuvan kanssa, niin olihan meikäläisen alalle tulo kultapossukerho-meinikiä. Kuljin vähän kuin kultalusikka suussa. Nykyään alalle tulo on huomattavasti vaikeampaa. Kovat paineet alkavat jo koulussa, ennen kuin on edes tehnyt lopputyötä. Selkäranka saattaa taipua esikoiselokuvassa. Sillä tavalla se on muuttunut hurjaksi. Työllisyysnäkökulmasta ala on ihan viidakkoa 70-80-lukuihin verrattuna.”

Kuinka koet elokuvien tekemisen muuttuneen?

”80-luvulla töitä sai tehdä vapaammin. Työ itsessään on nykyään aika samanlaista kuin aikaisemmin. Nykyään rahasta voi olla tiukempaa. Ennen oli rauhallisempaa tehdä. Eihän se tosin tarkoita sitä, että jos on rauhallisempaa, niin jutut olisivat parempia. Kyllä nopeastikin voi tehdä hyviä juttuja.”

Entä tekeminen Yleisradiossa, onko siellä tapahtunut muutoksia?

”Draamanteossa Yleisradion ilmapiiri on tullut tylsäksi. Nykyinen asiakaslähtöisyys on typerä tapa ajatella maailmaa. Asiakaslähtöisyys on hyvä renki, mutta helvetin huono isäntä. Onhan se ihan mielenkiintoista tutkia, että minkälaista ohjelmaa minkäkinlaiset ihmiset katsovat. Tekijöidenkin on ihan mielenkiintoista nähdä luvut kerran vuodessa, mutta siihen sen voisi jättää. Nyt siitä on tullut sellainen mantra, joka taipuu draamaan tosi huonosti. Johonkin toiseen ohjelmatyyppiin se saattaa sopia paremmin.”

Kun ajatellaan työtäsi, mikä tästä asiakaslähtöisyydestä tekee ongelman?

”Yllätyksellisyys on aina draaman peruslähtökohta. Nyt sitten on haettu jostain mainosmaailmasta ajatus, että yritetään hyvin tarkkaan nähdä kenelle tehdään. Se saa aikaan vain sen, että pyritään pelaamaan varman päälle, ja silloinkin useimmiten epäonnistutaan. Esimerkiksi nuoriso on täynnä alakulttuureja. On virhe luulla että se on jokin homogeeninen ryhmä, sehän on suoraan sanoen heidän aliarvioimista.”

Oletko käynyt dialogia asiasta tai jopa pistänyt hanttiin tässä asiassa?

”Juopa johdon ja tekijöiden välillä Yleisradion sisällä on äärimmäisen suuri. Se on kasvanut valtavaksi. Johdolla on oma kielensä ja se ei halua olla tekemisissä tekijöiden kanssa. He elävät omassa maailmassaan. Tekijät tekevät sitten töitä niillä resursseilla mitä on. Minkäänlaista keskustelua ei näiden välillä ole. Ja jos kritisoit johtoa, olet muutosvastainen. Sen määritelmän saa nopeasti. Muutosvastaisuus on ajoittain kyllä jopa kansalaisvelvollisuus. Ehkä Ylen johto pelkää? Jos sinne huutaa, he eivät vastaa. Ovat sillä tavalla jyrkkämielisiä. Jos heitä kritisoi, he eivät vaivaudu edes keskustelemaan asiasta. Toki huoli siitä, etteivät nuoret katso tai kuuntele Yleisradion ohjelmia on relevantti. Kyllä siihen kannattaa satsata, mutta nyt se on tehty suhteettomalla volyymilla. Olisi kannattanut rekrytoida nuoria tekijöitä, joiden kautta nuoret olisivat voineet löytää Yleisradion.”

Siellä taitaa tuottajilla ja tilaajilla olla jokin hätä nyt? Voisiko yhtenä harhalaukauksena pitää vaikka tätä Uusi päivä -sarjaa?

”Mikael Jungner ja Olli Tola kaappasivat viisi miljoonaa Yle Draamalle suunnattua lisärahoitusta. Rahat laitettiin tähän ihan turhanaikaiseen sarjaan. Sarja on epäonnistunut monella tavalla niistä odotuksista, joita oli – myös katsojalukujen suhteen. Lapset ja mummothan sitä katsovat. Onko julkisenpalvelun laitoksen tehtävä tehdä neljä kertaa viikossa tulevaa sarjaa, joka maksaa miljoonia? Minun mielestäni ei. Kerran viikossa tuleva perhesarja on ok ja sellainen tuleekin olla. Suurin ongelma on että Ylellä on liian monta ohjelmapaikkaa draamalle suhteessa rahaan. Kukaan ei aseta sitä kyseenalaiseksi. Esimerkiksi Tanskassa on saman verran rahaa, mutta vain yksi slotti: yksi päivä viikossa. Siksi se onkin hirveän paljon laadukkaampaa. Meillä olisi hyvä jos olisi kaksi slottia, joista toisessa tulisi uutta draamaa ja toisessa uusinnat sekä vanhoja elokuvia.”

Millaisena näet draamaelokuvan tulevaisuuden Yleisradiossa?

”On surullista, että vakituiset draamaohjaajat ovat Ylestä katoamassa. En tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi olla hautakivisopimuksella. Olisi hyvä, jos julkisenpalvelun laitos tarjoaisi edes osalle koulusta valmistuneille vaikka kolmen vuoden määräaikaisen pestin. Tekee sitten pistedraamoja tai sarjoja. Ylen velvollisuus olisi huolehtia, etteivät kaikki vastavalmistuneet ohjaajat joutudu viidakon armoille. Olen puhunut tästä Yleisradiossa, mutta en ole saanut hirveästi vastakaikua. Siellä näkemys vaikuttaa olevan se, että kaikki ostetaan ulkopuolelta. Sinne jäävät vain tuottajat, pankkiirit ja johtajat, kun ohjaajia ei oteta. Ohjaajat kun ovat muka niin vaikeita ihmisiä talon sisällä. Miksi esimerkiksi teatterissa on kiinnitettynä ohjaajia ja näyttelijöitä määräaikaisina? Miksei Yleisradiossa voisi olla samoin? Se olisi verovaroin toimivalle julkisenpalvelun laitokselle velvollisuus, sillä sitä kautta tulee myös parempia ohjaajia.

Ohjaamista kun oppii vain tekemällä; se on sillä tavalla käsityötä. Jotkut oppivat nopeammin, toiset hitaammin. Olisi hyvä, että ohjaajat saisivat mahdollisuuden tehdä paljon, harjoittaa omaa ammattiaan. Tekijöiden pitää saada tehdä, eikä vain tuottajien tuottaa. Tuottajia on tässä maassa jo liian paljon. Tuottajia, kuten ehkä ohjaajiakin, koulutetaan ihan liikaa. Ei tässä maassa ole niin paljon tuotettavaa.

Ohjaustyöstä, kirjoittamisesta ja näyttelijävalinnasta 

Mennään työhösi ohjaajana. Millainen on ohjaamisen filosofiasi? Kuinka löydät näyttelijäsi?

”Minulla ei ole mitään ohjaamisen filosofiaa. En osaa yleistää omaa tekemistäni. Se on vaistonvaraista. Joku toinen sen voisi sanoa tai nähdä paremmin. Mulla ei myöskään ole mitään erityistä metodia. Yleensä se lähtee castingista. Sen kanssa teen paljon töitä. Se on myös aikaa vievä ja tärkeä työskentelyvaihe. Joitain näyttelijöitä käyn läpi mielessäni, pyörittelen ja muuttelen niitä. Joskus saatan jopa pohtia ihan päinvastaista hahmoa kuin mitä alun perin kirjoittaessani olin ajatellut. Se on sommittelua ja hakemista. Näyttelijöiden valinta ei ole mitenkään tietoista tai edes hirveän analyyttistä. Enemmänkin se on etsimistä ja löytämistä.

Vielä 80-90-luvuilla etsin aktiivisemmin uusia tyyppejä. Nadja Pyykkö oli loistava casting-leidi. Silloin etsittiin kapakoista ja maaseudun teattereista uusia kasvoja. Nyt se on vähän jäänyt. Kun etsii henkilöitä, niin samallahan itse juttukin kehittyy. Varsinkin lapsirooleihin joutuu tekemään paljon töitä nykyäänkin.”

                                                            Kuva: Elokuvayhtiö Oy Aamu Ab

Olet tullut tunnetuksi taitavana lapsinäyttelijöiden ohjaajana. Kuinka olet onnistunut tässä?

”Lapsinäyttelijöiden valinnassa keskeistä on nimenomaan casting-vaihe. Valinnassa joko onnistutaan tai tehdään virhe. Lasten ohjaamista usein myös mystifioidaan. Kyllä se on ihan selkokielistä hommaa. Kyllähän sen näkee, milloin lapsi näyttelee hyvin tai huonosti. Lapsihan näyttelee aina omilla ehdoillaan. Ei hän näyttele henkilöä, vaan hän on mikä on. lapsen ohjaamisessa varastetaan lapselta ominta aluetta, ja millä tavalla se tehdään, niin tutustutaan lapseen ja hänen heikkouksiinsa ja vahvuuksiinsa. Kun lapsen oppii tuntemaan, on sen jälkeen lasta myös helppo ohjata.”

Elokuviesi tunnusmerkistöä ovat one-linerit. Kuinka ja mistä ne tulevat?

”One-linerit tulevat itseltäni sekä käsikirjoittajakollegoilta, kuten Joni Skiftesvikiltä, yhden mainitakseni. En minä niitä kaikkia itse keksi. Jos on hyvä tilanne, niin tällainen one-liner saattaa syntyä hyvinkin helposti. One-linerit vaativat elokuvassa myös oikean tilanteen. Jos sitä ei ole, ne saattavat muuttua pelkästään nokkeliksi. Hyvään tilanteeseen löytyy monta hyvää one-lineria.”

Mikä on esituotanto- ja käsikirjoitusvaiheen merkitys omassa työskentelyssäsi?

”Esituotantovaihe on töissäni pitkä, samoin käsikirjoitusvaihe ja sen pyörittely. Usein jatkan kirjoitustyötä ja tekstin työstämistä aina kuvausvaiheeseen asti. Teksti on koko ajan muutoksessa, eikä mikään ole sinänsä täysin varmaa. Toki tarina on varma, kuten tietyt kohtauksetkin, mutta muutoin tarina on liikkeessä koko ajan.

Näyttelijät ja kuvauspaikat tuovat tarinaan aina uutta. En niinkään harjoittele näyttelijöiden kanssa, vaan keskustelen. Yritän olla auki ihan loppuun asti ja antaa mahdollisuuden muutoksille.       Mitä paremmin tunnet tarinan, sitä paremman mahdollisuuden se antaa myös improvisaatiolle, sekä ohjaajalle että näyttelijöille. Näyttelijätyön suhteen kuvauksissa kyse onkin enemmän hienosäädöstä. Kaikki asiat on mietitty etukäteen. Joitakin näyttelijöitä sitten joutuu ohjaamaan enemmän, toisia vähemmän, eikä kyse ole lainkaan siitä, että toinen olisi huonompi tai parempi.”

Miten ja millaisista lähtökohdista elokuviesi ideat syntyvät?

”Yleensä mulla on sattuma tai oikku, jokin hatara lähtökohta tai yksinkertainen peruskuvio, josta elokuva voisi lähteä. Lähtökohta voi olla hyvinkin arkipäiväinen, triviaalinen tapahtuma, kuvio, jota alan pyöritellä. Mulla on erilaisia sattumuksia ja anekdootteja muistikirjassa, joita sitten aika ajoin plarailen. Joskus saattaa mennä viisi, joskus kymmenen vuotta, kun jostain tulee jotain. Joistakin ei tule koskaan mitään.”

Kuvaile käsikirjoitusprosessiasi? Onko alitajunnalla jotain merkitystä?

”Normaali virastoaika on vähän huonoa kirjoitusaikaa. Työskentelen aamuisin ja kirjoitan aamupäivisin. Toinen hetki on sitten myöhään illalla. Aamut ovat minulle parhaita johtuen siitä, että olo on levännyt ja alitajunta tehnyt tehtävänsä.

Vanhetessaan huomaa, että vauhtiin pääseminen kirjoittamisessa kestää helvetin kauan. Nuorempana riitti, että poltti tupakan. Aloittamisen vaikeus on toinen; sitä nykyään pyörittelee kauemmin ja on skeptisempi. Ennen mulla oli selkeitä kirjoitusperiodeja. Nykyään, kun joutuu ohjaamaan välillä, niin tämä periodisuus on hieman muuttunut. Pitäisi taas ryhdistäytyä.

Parastahan kirjoittamisen kannalta olisi eristäytyä täysin viikoksi, kahdeksi. Mutta silloin elokuvan rakenteen pitäisi olla jo jotakuinkin selvä. Toki rakenteessakin voi jotakin aukkoja olla. Hyvä olisi, että olisi lähtiessä jokin kartta suuntana kirjoittamiselle. Kun näin on, voi tekstin voi ikään kuin rysäyttää.”

Et kirjoita kuitenkaan aina yksin.

”2000-luvulla olen kirjoittanut ehkä yhden käsikirjoituksen itse. Muutoin olen kirjoittanut yhdessä jonkun kanssa. Tämä on ollut mukavaa puuhaa. Viimeisin pitkä elokuvani Kaikella rakkaudella lähti Vuennon Heikiltä. Hän kirjoitti ja minä olin mukana lähinnä ohjaajanominaisuudessa. Heittelin hänelle ideoita. Sitten kirjoitin itsekin. Auli Mantila kirjoitti myös kohtauksia elokuvaan. Se on jollain tavalla meidän kaikkien yhdessä kirjoittama."

Koetko tulevasi helposti ymmärretyksi käsikirjoittajana ja ohjaajana?

”Yleensä mun ei tarvitse selittää käsikirjoituksia, että sikäli ne on selkeitä. Käsikirjoituksissanihan on varsin vähän informaatiota. Tekstissä yritän mennään eteenpäin mahdollisimman pienellä informaatiolla. Sellainen etukäteisinformointi tuntuu jotenkin tylsältä. Se ei ole ihan se sellainen klassinen paketti. 

Ohjaajana koen tulevani ymmärretyksi aika helposti. Kaikella rakkaudella -elokuvassa mulla oli vain kolme vanhaa tuttua: leikkaaja Jorma Höri, tuottaja Auli Mantila ja linjatuottajana toiminut Tuula Nikkola. Ei ollut sellaista ongelmaa, etteikö työryhmä ymmärrä mitä haen. Joskus jäädään ehkä kiinni johonkin, mutta ne hetket ovat kyllä aika nopeasti ohi.

Ohjaajana huumorissa ja komiikassa ei voi kaikkea selittää näyttelijälle. Nykyään kuvaankin myös harjoitukset, jos suinkin on mahdollista. On joitakin asioita, joiden toistaminen ei ole helppoa. Joskus se oikea tulee ensimmäisellä otolla, joskus jo harjoituksissa. Sen jälkeen se on vaikeaa, eikä se tule koskaan hyväksi. Hyviä vahinkoja kun on vaikea toistaa.”

Teetkö mieluiten samojen, tuttujen ihmisten kanssa töitä? Kuinka koet muutokset yleensä?

”Kuvaaja ja leikkaaja ovat minulle hyvin tärkeitä, heidät haluan valita. Samoin kuin näyttelijät. Muun ryhmän suhteen olen aika joustava.

Elokuva-alalla eivät selviä sellaiset tumpelot, jotka eivät ole valmiita muutokseen. Elokuvatyö on koko ajan muuttumassa ja siinä on muutokset koko ajan läsnä, aina kelistä alkaen. Suomessa, johtuen tästä liiallisestakin koulutuksesta, on elokuva-alan ammattilaisia pilvin pimein. Osaavista ihmisistä elokuvanteko ei jää tässä maassa ikinä kiinni.”

Kuinka lähellä olet lopputuloksessa sitä elokuvallista ideaalia, jollaiseksi teoksesi tahdot?

”Mulla ei ole etukäteen kovinkaan tarkkaa kokonaiskäsitystä lopputuloksesta. Jokainen duuni, olkoonkin vaikka kuinka klisee, on matka. Ei sitä lopputulosta näe sillä tavalla kokonaisuutena. Lopputulos aina jollakin tapaa yllättää. Aika vähän mun kuvaus- ja leikkaustyylillä ne tarinat kuitenkaan muuttuvat. Aika vähän sieltä myös lähtee kohtauksia pois, korkeintaan kaksi tai kolme, ja saman verran saattaa tulla tilalle. Lopputulos on yleensä plus-miinus-nolla. Hyvin harvoin sinne leikkaamon lattialle paljon materiaalia jää.

Ainahan sitä on elokuvan jälkeen hieman pettynyt tiettyihin asioihin, mutta sehän kuuluu taudinkuvaan. Pettyminen ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettenkö olisi elokuvistani ylpeä.” 

Oletko muuttunut ohjaajana alkuajoistasi? Kuinka se ilmenee?

”Olen oppinut kuvaajien kautta vuosien varrella hirveästi, aina kuvakerronnasta alkaen. Nykyään minimoi tietyt asiat. Kokemuksen myötä osaa keskittää ja välttää turhia kuvia. Nykyään mietin myös huomattavasti enemmän leikkausta, leikkausten kautta syntyviä assosiaatioita, asioista toiseen siirtymistä. Kuvauksen kautta tapahtuva ajattelu on heijastunut myös kirjoittamiseeni. Ohjauksen kautta puolestaan käsikirjoittaminen on kehittynyt; kohtauksista on tullut myös dynaamisempia. Tekemisestä on tullut monella tapaa ekonomisempaa. Tämän kokonaisprosessin tiedostamisen myötä ei enää tee niin paljon virheitäkään. Vaaranahan tässä on, että varsin oleelliset uteliaisuus ja leikki voivat vähentyä. Tosin näillä tuotantoaikatauluilla ei enää pysty kyllä leikkimäänkään.

Millaisia ongelmia olet kohdannut omassa työssäsi ja kuinka olet ratkaissut ne?

”Hirveän isoja ongelmia ei ole ollut. Joskus 2000-luvulla oli kausi, jolloin jotkut käsikirjoitukset eivät meinanneet mennä läpi, eivät Ylessä tai säätiössä. Olisi halunnut tehdä enemmän, mutta ei saanut. Vaikeudet olivat osaltaan omankin pään sisällä. 

Tietyt asiat ratkeavat, kun löytää hyvän tuottajan. Auli Mantilan ja Jussi Rantamäen kanssa oli hauska tehdä tätä uusinta elokuvaa. Työ oli vaivatonta, hauskaa, suoraa ja rehtiä. Semmoista bändiä olin kaivannut jo 2000-luvun alusta asti. Haaveiden kehän jälkeen sellainen oli pitkään kadoksissa.

Elokuvan tekeminen on tahtolaji. Jos jokin ei toimi, se on laitettava toimimaan. Viime kädessä se on ohjaajasta kiinni. Primadonnat eivät elokuva-alalla pärjää, jos ne odottavat, että joku tekee kaiken sun eteen. Ohjaajan on oltava tahtova ihminen, koska kompromissi on koko ajan vaanimassa nurkan takana. Useimmiten se on oman pään sisällä, mutta se voi olla tuotannollisestikin mahdollinen.

Kuva: Lasse Lecklin

Oletko itse joutunut tekemään töissäsi kompromisseja?

”En minä kompromisseja tietoisesti ole tehnyt, mutta tiedostamattani varmastikin aika perkeleen monta. Jos katson vanhoja elokuviani, mitä en hirveästi tee, en näe että ’tuossa olen tehnyt kompromissin’, mutta varmasti niitä siellä jossakin on. En yhtään epäile. On sitten toinen kysymys, tekeekö sen kompromissin omassa päässään vai onko se viholainen oman pään ulkopuolella; että onko päästänyt jonkun asian liian helpolla hyväksyessään ohjaajana jotain, jonka olisi voinut tehdä paremmin? Toisaalta helppohan se on peiliä syyttää, jos nenä on väärä.”

Olet ohjannut sekä pitkiä että lyhyempiä teoksia. Olisitko halunnut tehdä enemmänkin näitä kokoillan elokuvia?

”Jututhan on aina tarinansa mittaisia. On ollut nämä pitkät elokuvat ja sitten nämä tuntiset, joita on enemmän. Minulle on ollut luontaista tehdä lyhyempiä. Ne ovat anekdootteja, tarinan oloisia, kuin novelleja. Pitkässä elokuvassa dramaturgia on erilainen ja sitä pitää miettiä hieman toisin. Ei minulla myöskään ole ollut ideoita useampiin pitkiin elokuviin. Eikä sinne pöytälaatikon pohjallekaan ole käsikirjoituksia jäänyt. Onhan niitä käsikirjoituksia toki ulkopuolelta tarjottu, mutta tekemättä ovat jääneet. Ne eivät ole olleet riittävän hyviä tai sitten on ollut ihan muuta tekemistä.”

Oletko joutunut tasapainoilemaan pitkien ja lyhyempien välillä?

”Pitkien elokuvien ja tv:n välillä eläminen on ollut minulle aina luontaista. Yleisradio on ollut aurinkoinen paikka tehdä työtä. He ovat antaneet minulle virkavapaata tehdä pitkiä elokuvia, ja aina olen voinut tulla takaisin. Siitä voin kiittää heitä. On ainutlaatuista Euroopassa, että tehdään tuntisia elokuvia, kuten Yleisradio tekee.”

Millä tavalla elokuva-ala on muuttunut urasi aikana? Mitkä ovat suurimmat muutokset?

”Suurin ero viimeisen 15-vuoden aikana on ollut ammattimaisten tuottajien invaasio alalle, mikä on ollut tietyllä tavalla hieno ja hyvä asia. Ammattimainen tuottaminen on lisääntynyt ja siinä on omat hyvät ja huonot puolensa. Negatiivinen puoli on ollut kaupallisen näkökulman lisääntyminen kaikkiin asioihin. Tuottajat, eivät kaikki mutta suurin osa, kalastavat sitä isoa kalaa. Tämän myötä mainstream onkin vahvistunut suomalaisessa elokuvassa. Mainstream ei sinänsä ole huono asia, mutta osa, jonka se saa kokonaisuudesta, on kasvanut hieman liian suureksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tuottajat pelaavat varman päälle. Näin ollen osan Elokuvasäätiön toiminnasta voisi siirtää kauppa- ja teollisuusministeriölle. Raikasta on toki se, että tänne on tullut lajityyppielokuvia, kuten Rare Exports, Sauna ja Iron Sky – on niistä sitten elokuvina mitä mieltä tahansa, mutta on hauskaa, että näitä tehdään. Sellaisen keskiverto ihmissuhdekomedian ja muun romanttisen komedian tekeminen ja matkiminen on aika latteaa. Kuuluvatko ne välttämättä elokuvateattereihin; sellaistahan on televisio täynnä? Tosin itse rakastan romanttisia komedioita, se on hieno laji.”

Elokuvaohjaaja Matti Ijäs, oletko romantikko? 

”Kyllä näin voi sanoa, että olen romantikko. Olen myös aika optimistinen ihminen.”

**

Matti Ijäs Elonetissä

http://www.elonet.fi/fi/henkilo/100162

Haastattelu on julkaistu Suomen elokuva- ja mediatyöntekijöiden Lehtiset -lehdessä (nro: 2/2013)