Elokuvaohjaaja Matti Ijäksen elokuvallinen käsiala on tunnistettava ja persoonallinen. Hän lukeutuu siihen harvalukuiseen autéur-tekijöiden joukkoon, joita tässä maassa ja ajassa vielä luojan kiitos on. Hän ei ole antanut periksi.
Kuva: Lasse Lecklin
Matti Ijäksen teoksissa hehkuu kirkasnäköinen
ymmärrys sekä itse elokuvan sisältöä että sen syvästi sisäistettyä kielioppia
kohtaan. Tällainen vaistonvarainen, omalle näkemykselleen uskollinen elokuvan tekeminen
on näinä kaupallisuuden läpitunkemina aikoina sangen harvinaista ja ilmeisen
vaikeaa.
Ijäksen henkilöhahmot ovat suomalaisen
elokuvakuvaston rakastettavimpia. Hänen ihmisensä ovat usein arkipäiväin sydämellisiä
antisankareita; inhimillisiä, viistolla huumorilla ladattuja olentoja, omine virheineen
ja vahvuuksineen. Elämä kuljettaa heitä, usein vastavirtaan, ja siitä on usein kiittäminen
sattumaa ja sen oikullisuutta. Näiden hahmojen tarkastelu- ja
havaintoympäristöt, itse elokuvat, ovat poikkeuksetta moniäänisiä, moninaisilla
ulottuvuuksilla ladattuja mestariteoksia.
Ohjaus ja käsikirjoitus on Ijäksellä hallussa, oli kyse
sitten pitkistä tai ohjaajalle tunnusomaisista tuntisista tv-elokuvista. Teoksissa
on läsnä myötäelävä ymmärrys, ijäsläinen lämmin huumori, joka useimmiten vivahtaa
tragikoomisuudessaan mustaan.
Matti Ijäksessä on ihmisenä ja elokuvantekijänä avointa
rohkeutta ja lämpöä, suurta inhimillisyyttä ja terävää särmää. Tässä
haastattelussa Ijäs puhuu urastaan, tekemisestään ja tekemisen haasteista,
siitä, kuinka hänen elokuvansa ja niiden hahmot ovat syntyneet.
Ijäs kantaa huolta tulevaisuuden tekijöistä ja siitä
ympäristöstä ja niistä olosuhteista, joissa suomalaista elokuvaa tänä päivänä tehdään.
Matti Kalevi Ijäs syntyi Helsingin Töölössä 25. helmikuuta 1950 arkkitehti-äidin ja rakennusmestari-isän viisilapsiseen perheeseen. Lapsuuden ympäristö oli suurten ikäluokkien ansiosta sosiaalisesti rikas ja latautunut. Pelkästään kotikorttelin pihassa vilisti toista sataa lasta. Yksinäiseksi ei jäänyt koskaan.
Lapsuudenkoti ei ollut erityisen kulttuurillisesti virittynyt. Matin äiti harrasti jonkin verran kuvataiteita, mutta isä ei juuri taiteista välittänyt. Pikku-Matin tutustuminen kulttuurin maailmaan tapahtui kaksi vuotta vanhemman isoveljen Juuson ansiosta. Noihin aikoihin Matti itse oli enemmänkin urheilullisesti orientoitunut.
Töölö oli tuohon aikaan, 1950- ja 60-luvuilla, vielä täynnä elokuvateattereita. Mattikin kävi elokuvissa lähes viikoittain. Elettiin aikaa, jolloin myös elokuvakerholiike eli vahvinta kauttaan.
Erityisesti Jacques Tatin elokuvat tekivät nuoreen mieheen vaikutuksen. Mieleen painuneimpia teoksia olivat erityisesti Enoni on toista maata (Mon oncle, 1958) ja Lystikäs kirjeenkantaja (Jour de fête, 1949).
Lapsuus ja nuoruus Töölössä
Matti Kalevi Ijäs syntyi Helsingin Töölössä 25. helmikuuta 1950 arkkitehti-äidin ja rakennusmestari-isän viisilapsiseen perheeseen. Lapsuuden ympäristö oli suurten ikäluokkien ansiosta sosiaalisesti rikas ja latautunut. Pelkästään kotikorttelin pihassa vilisti toista sataa lasta. Yksinäiseksi ei jäänyt koskaan.
Lapsuudenkoti ei ollut erityisen kulttuurillisesti virittynyt. Matin äiti harrasti jonkin verran kuvataiteita, mutta isä ei juuri taiteista välittänyt. Pikku-Matin tutustuminen kulttuurin maailmaan tapahtui kaksi vuotta vanhemman isoveljen Juuson ansiosta. Noihin aikoihin Matti itse oli enemmänkin urheilullisesti orientoitunut.
Töölö oli tuohon aikaan, 1950- ja 60-luvuilla, vielä täynnä elokuvateattereita. Mattikin kävi elokuvissa lähes viikoittain. Elettiin aikaa, jolloin myös elokuvakerholiike eli vahvinta kauttaan.
Erityisesti Jacques Tatin elokuvat tekivät nuoreen mieheen vaikutuksen. Mieleen painuneimpia teoksia olivat erityisesti Enoni on toista maata (Mon oncle, 1958) ja Lystikäs kirjeenkantaja (Jour de fête, 1949).
Millainen
elokuva puhutteli sinua nuoruudessasi? Mikä oli television vaikutus?
”Televisiosta ei alkuaikoina niinkään jäänyt mitään mieleen. Tšekkiläinen ja ranskalainen uusielokuva olivat isoimmat vaikuttajat teini-iässäni. Muun muassa Godard ja Truffaut Ranskasta, tsekeistä Forman. Puolalainen elokuva puhutteli myös. 60-luvun puolivälin elokuva oli kiinnostavaa. Televisiossa taas saman vuosikymmenen loppupuolella englantilainen elokuva oli vaikuttavaa, kuten Ken Loach.”
Mistä
ammatista haaveilit pikkupoikana?
”En
muista mistä pikkupoikana haaveilin, mutta nuoruudessa ajattelin alkavani
toimittajaksi. Kouluaikoinahan olin aika huono kirjoittamaan aineita ja
suomenkielikin oli sitä sun tätä.”
Suomesta Ruotsiin ja takaisin
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen, ennen yliopisto-opiskeluita, Matti työskenteli vuoden Ruotsissa, Ruotsin radion suomenkielisessä toimituksessa. Hieman aiemmin, noin vuonna 1967, oli tapahtunut myös poliittinen herääminen vasemmistolaisuuteen.
Suomeen palattuaan Ijäs pääsi opiskelemaan tiedotusoppia Tampereen yliopistoon, sillä alun perinhän hänestä piti tulla toimittaja. Yliopistossa hän huomasi myös poliittisen kastijaon tiukkapipoisuuden:
”Vallankumoustahan me yliopistossa tehtiin. Oli valittava puolensa, ja sitten mentiin. Nyt kun tarkastelee, niin itse asiassa olimme aika oikeassa, mitä tulee valtiomonopolistiseen finanssikapitalismiin. Toisaalta yhtä väärässä oltiin Neuvostoliiton suhteen, joten puntit ovat aika tasan.”
Yliopistosta Ijäs ei koskaan valmistunut vaikka
gradu ja kypsyyskoe tulivatkin tehtyä. Valmistuminen jäi sivuaineista kiinni,
ja maisterin paperit jäivät.
Elokuva-alalle
vahingossa
Ijäs kertoo tulleensa elokuva-alalle elokuvakerholiikkeen kautta. Itse elokuvan tekeminen puolestaan alkoi kirjoittamisen myötä, ilman elokuva-alan koulutusta. Tiedotusopin opinnot Tampereen yliopistossa 70-luvun alussa toki sivusivat elokuvaa, mutta varsin teoreettisesti.
Kuinka tulit elokuva-alalle?
”Elokuva-alalle
tuloni tapahtui oikeastaan vahingossa. Muutin Turkuun 1974. Siellä aloin
kirjoittamaan. Alussa oli lastennäytelmä, sitten pienimuotoisia lasten
tv-juttuja sellaisista pienistä arkisista asioista. Niistä siirryin viihdeohjelmiin.
Ensimmäinen fiktioni oli Yleisradion lastentoimituksen Läskilinssi-sarja, jota
tein yhdessä Erkki Mäkisen kanssa. Hän pakotti minut sitten ohjaamaan.
Ohjaamisesta tuli elinkeino Turun aikana.”
Matti alkoi tarjota erilaisia juttuja Helsingin viihdetoimitukseen. Hän muutti Helsinkiin 70-luvun lopulla.
”Tuohon aikaan Ylen viihdetoimitus teki myös draamoja, ei ainoastaan tv-teatteria. Kaksi Heikkiä, Heikit Aarva ja Seppälä ovat olleet isossa osassa siinä, että minusta tuli ohjaaja. He ajattelivat ennakkoluulottomasti, kun antoivat varsin kokemattomalle kaverille mahdollisuuden tehdä töitä. Nykyaikana tällainen on aika mahdotonta, kun on niin paljon erilaisia portinvartijoita.”
Ura Yleisradiossa alkoi freelancerina. Ijäs vakinaistettiin tv-teatteriin vuonna 1984. Ensimmäinen elokuvatyö vakinaisena työntekijänä oli elokuva Painija (1985.)
Matti alkoi tarjota erilaisia juttuja Helsingin viihdetoimitukseen. Hän muutti Helsinkiin 70-luvun lopulla.
”Tuohon aikaan Ylen viihdetoimitus teki myös draamoja, ei ainoastaan tv-teatteria. Kaksi Heikkiä, Heikit Aarva ja Seppälä ovat olleet isossa osassa siinä, että minusta tuli ohjaaja. He ajattelivat ennakkoluulottomasti, kun antoivat varsin kokemattomalle kaverille mahdollisuuden tehdä töitä. Nykyaikana tällainen on aika mahdotonta, kun on niin paljon erilaisia portinvartijoita.”
Ura Yleisradiossa alkoi freelancerina. Ijäs vakinaistettiin tv-teatteriin vuonna 1984. Ensimmäinen elokuvatyö vakinaisena työntekijänä oli elokuva Painija (1985.)
Elokuvien moninainen henkilögalleria
Kuinka hahmosi ja heidän persoonallisuutensa syntyvät?
”Hahmojen
ja niiden persoonallisuuksien syntyminen ei ole kovin tietoinen prosessi.
Enemmänkin sellaista arkipäiväistä havainnointia ja fabulointia. Yritän
rakentaa henkilöihin tiettyä ristiriitaa. Ristiriitainen henkilö on paljon
kiinnostavampi. Henkilöistä kannattaa etsiä heikkouksia, joiden kautta inhimillisyys
tulee esille. Kyllä kai useimmat ihmiset ovat yleensäkin jossakin suhteessa
rikki. Liian sujuvat ja ehjät eivät ehkä tiedä olevansa tai he näyttelevät
olevansa ehjiä. Sellainen pieni särö on aina hyvä ihmiselle.”
Kuva: Elokuvayhtiö Oy Aamu Ab
”Tekijän ei pidä ottaa moraalista kantaa
elokuvahenkilöidensä huonoihin ominaisuuksiin. Ominaisuus kuvataan ja sillä
siisti. Monethan ottavat kantaa, jolloin joistakin henkilöistä näkee tekijänsä
näkökulman kilometrin päähän. Kyllä minäkin tiedän omistani, ketkä ovat hyviä,
ketkä huonoja, mutta sen voi sen jälkeen unohtaa. Yritän löytää huonoihin
henkilöihin jotain inhimillistä, ja päinvastoin. Se on sellaista moottoria. Hakee
ristiriitaa, vaikka se on kuinka naurettavaa.”
Miksi henkilösi ovat sellaisia kuin ovat, miten saat heidät toimimaan?
Miksi henkilösi ovat sellaisia kuin ovat, miten saat heidät toimimaan?
”Usein
mun henkilöt eivät tiedä olevansa dramaattisia. He ovat vietävissä ja heidän
tahdonsuuntansa ei ole kovin selkeä. Kyllähän siellä on haaveita ja tällaista.
Sattumalla on mun elokuvissa iso merkitys. Henkilöt ovat pikkusen tuuliajoilla,
mutta ylpeästi kuitenkin.”
Työskentely
Yleisradiossa
Millaisena koet Yleisradion työnantajana? Olethan tehnyt taloon töitä jo 70-luvulta lähtien. Miten se on vaikuttanut sinuun?
”On
ollut aikamoinen etuoikeus olla kuukausipalkkainen ohjaaja. On saanut tehdä
mitä itse haluaa ja kukaan ei ole ollut hirveästi patistamassa ja sanomassa,
että ’sun pitää tehdä niin ja niin monta juttua’. Olen saanut työskennellä
rauhassa. Vakituisena työskentely on auttanut elokuvien tekemisessä. Se olisi
ollut ankarampi tie, mikäli tätä mahdollisuutta ei olisi ollut.”
Tässä on hieman eroa nykypäivään. Se on näinä päivinä mutkikkaampaa.
”Kun
tietää, miten ohjaajat nykyään työskentelevät, ja varsinkin koulusta tulevat
ohjaajat, että minkälaisessa paineessa he ovat esikoiselokuvan kanssa, niin
olihan meikäläisen alalle tulo kultapossukerho-meinikiä. Kuljin vähän kuin
kultalusikka suussa. Nykyään alalle tulo on huomattavasti vaikeampaa. Kovat
paineet alkavat jo koulussa, ennen kuin on edes tehnyt lopputyötä. Selkäranka
saattaa taipua esikoiselokuvassa. Sillä tavalla se on muuttunut hurjaksi. Työllisyysnäkökulmasta
ala on ihan viidakkoa 70-80-lukuihin verrattuna.”
”80-luvulla
töitä sai tehdä vapaammin. Työ itsessään on nykyään aika samanlaista kuin
aikaisemmin. Nykyään rahasta voi olla tiukempaa. Ennen oli rauhallisempaa
tehdä. Eihän se tosin tarkoita sitä, että jos on rauhallisempaa, niin jutut
olisivat parempia. Kyllä nopeastikin voi tehdä hyviä juttuja.”
Entä tekeminen Yleisradiossa, onko siellä tapahtunut muutoksia?
”Draamanteossa
Yleisradion ilmapiiri on tullut tylsäksi. Nykyinen asiakaslähtöisyys on typerä
tapa ajatella maailmaa. Asiakaslähtöisyys on hyvä renki, mutta helvetin huono
isäntä. Onhan se ihan mielenkiintoista tutkia, että minkälaista ohjelmaa
minkäkinlaiset ihmiset katsovat. Tekijöidenkin on ihan mielenkiintoista nähdä
luvut kerran vuodessa, mutta siihen sen voisi jättää. Nyt siitä on tullut
sellainen mantra, joka taipuu draamaan tosi huonosti. Johonkin toiseen
ohjelmatyyppiin se saattaa sopia paremmin.”
Kun
ajatellaan työtäsi, mikä tästä asiakaslähtöisyydestä tekee ongelman?
”Yllätyksellisyys
on aina draaman peruslähtökohta. Nyt sitten on haettu jostain mainosmaailmasta
ajatus, että yritetään hyvin tarkkaan nähdä kenelle tehdään. Se saa aikaan vain
sen, että pyritään pelaamaan varman päälle, ja silloinkin useimmiten
epäonnistutaan. Esimerkiksi nuoriso on täynnä alakulttuureja. On virhe luulla
että se on jokin homogeeninen ryhmä, sehän on suoraan sanoen heidän
aliarvioimista.”
Oletko käynyt dialogia asiasta tai jopa pistänyt hanttiin tässä asiassa?
”Juopa johdon ja tekijöiden välillä Yleisradion sisällä on äärimmäisen suuri. Se on kasvanut valtavaksi. Johdolla on oma kielensä ja se ei halua olla tekemisissä tekijöiden kanssa. He elävät omassa maailmassaan. Tekijät tekevät sitten töitä niillä resursseilla mitä on. Minkäänlaista keskustelua ei näiden välillä ole. Ja jos kritisoit johtoa, olet muutosvastainen. Sen määritelmän saa nopeasti. Muutosvastaisuus on ajoittain kyllä jopa kansalaisvelvollisuus. Ehkä Ylen johto pelkää? Jos sinne huutaa, he eivät vastaa. Ovat sillä tavalla jyrkkämielisiä. Jos heitä kritisoi, he eivät vaivaudu edes keskustelemaan asiasta. Toki huoli siitä, etteivät nuoret katso tai kuuntele Yleisradion ohjelmia on relevantti. Kyllä siihen kannattaa satsata, mutta nyt se on tehty suhteettomalla volyymilla. Olisi kannattanut rekrytoida nuoria tekijöitä, joiden kautta nuoret olisivat voineet löytää Yleisradion.”
Siellä taitaa tuottajilla ja tilaajilla olla jokin hätä nyt? Voisiko yhtenä harhalaukauksena pitää vaikka tätä Uusi päivä -sarjaa?
”Mikael
Jungner ja Olli Tola kaappasivat viisi miljoonaa Yle Draamalle suunnattua
lisärahoitusta. Rahat laitettiin tähän ihan turhanaikaiseen sarjaan. Sarja on
epäonnistunut monella tavalla niistä odotuksista, joita oli – myös
katsojalukujen suhteen. Lapset ja mummothan sitä katsovat. Onko
julkisenpalvelun laitoksen tehtävä tehdä neljä kertaa viikossa tulevaa sarjaa,
joka maksaa miljoonia? Minun mielestäni ei. Kerran viikossa tuleva perhesarja
on ok ja sellainen tuleekin olla. Suurin ongelma on että Ylellä on liian monta
ohjelmapaikkaa draamalle suhteessa rahaan. Kukaan ei aseta sitä
kyseenalaiseksi. Esimerkiksi Tanskassa on saman verran rahaa, mutta vain yksi
slotti: yksi päivä viikossa. Siksi se onkin hirveän paljon laadukkaampaa. Meillä
olisi hyvä jos olisi kaksi slottia, joista toisessa tulisi uutta draamaa ja
toisessa uusinnat sekä vanhoja elokuvia.”
Millaisena
näet draamaelokuvan tulevaisuuden Yleisradiossa?
”On
surullista, että vakituiset draamaohjaajat ovat Ylestä katoamassa. En tarkoita
sitä, että kaikkien pitäisi olla hautakivisopimuksella. Olisi hyvä, jos
julkisenpalvelun laitos tarjoaisi edes osalle koulusta valmistuneille vaikka
kolmen vuoden määräaikaisen pestin. Tekee sitten pistedraamoja tai sarjoja. Ylen
velvollisuus olisi huolehtia, etteivät kaikki vastavalmistuneet ohjaajat
joutudu viidakon armoille. Olen puhunut tästä Yleisradiossa, mutta en ole
saanut hirveästi vastakaikua. Siellä näkemys vaikuttaa olevan se, että kaikki
ostetaan ulkopuolelta. Sinne jäävät vain tuottajat, pankkiirit ja johtajat, kun
ohjaajia ei oteta. Ohjaajat kun ovat muka niin vaikeita ihmisiä talon sisällä.
Miksi esimerkiksi teatterissa on kiinnitettynä ohjaajia ja näyttelijöitä
määräaikaisina? Miksei Yleisradiossa voisi olla samoin? Se olisi verovaroin
toimivalle julkisenpalvelun laitokselle velvollisuus, sillä sitä kautta tulee
myös parempia ohjaajia.
Ohjaamista
kun oppii vain tekemällä; se on sillä tavalla käsityötä. Jotkut oppivat
nopeammin, toiset hitaammin. Olisi hyvä, että ohjaajat saisivat
mahdollisuuden tehdä paljon, harjoittaa omaa ammattiaan. Tekijöiden pitää saada
tehdä, eikä vain tuottajien tuottaa. Tuottajia on tässä maassa jo liian paljon.
Tuottajia, kuten ehkä ohjaajiakin, koulutetaan ihan liikaa. Ei tässä maassa ole
niin paljon tuotettavaa.
Ohjaustyöstä,
kirjoittamisesta ja näyttelijävalinnasta
Mennään työhösi ohjaajana. Millainen on ohjaamisen filosofiasi? Kuinka löydät näyttelijäsi?
”Minulla
ei ole mitään ohjaamisen filosofiaa. En osaa yleistää omaa tekemistäni. Se on
vaistonvaraista. Joku toinen sen voisi sanoa tai nähdä paremmin. Mulla ei myöskään
ole mitään erityistä metodia. Yleensä se lähtee castingista. Sen kanssa teen
paljon töitä. Se on myös aikaa vievä ja tärkeä työskentelyvaihe. Joitain
näyttelijöitä käyn läpi mielessäni, pyörittelen ja muuttelen niitä. Joskus
saatan jopa pohtia ihan päinvastaista hahmoa kuin mitä alun perin kirjoittaessani
olin ajatellut. Se on sommittelua ja hakemista. Näyttelijöiden valinta ei ole
mitenkään tietoista tai edes hirveän analyyttistä. Enemmänkin se on etsimistä ja
löytämistä.
Vielä 80-90-luvuilla etsin aktiivisemmin uusia tyyppejä. Nadja Pyykkö oli loistava casting-leidi. Silloin etsittiin kapakoista ja maaseudun teattereista uusia kasvoja. Nyt se on vähän jäänyt. Kun etsii henkilöitä, niin samallahan itse juttukin kehittyy. Varsinkin lapsirooleihin joutuu tekemään paljon töitä nykyäänkin.”
Vielä 80-90-luvuilla etsin aktiivisemmin uusia tyyppejä. Nadja Pyykkö oli loistava casting-leidi. Silloin etsittiin kapakoista ja maaseudun teattereista uusia kasvoja. Nyt se on vähän jäänyt. Kun etsii henkilöitä, niin samallahan itse juttukin kehittyy. Varsinkin lapsirooleihin joutuu tekemään paljon töitä nykyäänkin.”
Kuva: Elokuvayhtiö Oy Aamu Ab
Olet tullut tunnetuksi taitavana lapsinäyttelijöiden ohjaajana. Kuinka olet onnistunut tässä?
”Lapsinäyttelijöiden valinnassa keskeistä
on nimenomaan casting-vaihe. Valinnassa joko onnistutaan tai tehdään virhe.
Lasten ohjaamista usein myös mystifioidaan. Kyllä se on ihan selkokielistä
hommaa. Kyllähän sen näkee, milloin lapsi näyttelee hyvin tai huonosti.
Lapsihan näyttelee aina omilla ehdoillaan. Ei hän näyttele henkilöä, vaan hän
on mikä on. lapsen ohjaamisessa varastetaan lapselta ominta aluetta, ja millä
tavalla se tehdään, niin tutustutaan lapseen ja hänen heikkouksiinsa ja
vahvuuksiinsa. Kun lapsen oppii tuntemaan, on sen jälkeen lasta myös helppo
ohjata.”
Elokuviesi
tunnusmerkistöä ovat one-linerit. Kuinka ja mistä ne tulevat?
”One-linerit tulevat itseltäni sekä
käsikirjoittajakollegoilta, kuten Joni Skiftesvikiltä, yhden mainitakseni. En
minä niitä kaikkia itse keksi. Jos on hyvä tilanne, niin tällainen one-liner
saattaa syntyä hyvinkin helposti. One-linerit vaativat elokuvassa myös oikean
tilanteen. Jos sitä ei ole, ne saattavat muuttua pelkästään nokkeliksi. Hyvään
tilanteeseen löytyy monta hyvää one-lineria.”
Mikä on esituotanto- ja käsikirjoitusvaiheen merkitys omassa työskentelyssäsi?
Mikä on esituotanto- ja käsikirjoitusvaiheen merkitys omassa työskentelyssäsi?
”Esituotantovaihe on töissäni pitkä, samoin käsikirjoitusvaihe ja sen pyörittely. Usein jatkan kirjoitustyötä ja tekstin työstämistä aina kuvausvaiheeseen asti. Teksti on koko ajan muutoksessa, eikä mikään ole sinänsä täysin varmaa. Toki tarina on varma, kuten tietyt kohtauksetkin, mutta muutoin tarina on liikkeessä koko ajan.
Näyttelijät ja kuvauspaikat tuovat tarinaan aina uutta. En niinkään harjoittele näyttelijöiden kanssa, vaan keskustelen. Yritän olla auki ihan loppuun asti ja antaa mahdollisuuden muutoksille. Mitä paremmin tunnet tarinan, sitä paremman mahdollisuuden se antaa myös improvisaatiolle, sekä ohjaajalle että näyttelijöille. Näyttelijätyön suhteen kuvauksissa kyse onkin enemmän hienosäädöstä. Kaikki asiat on mietitty etukäteen. Joitakin näyttelijöitä sitten joutuu ohjaamaan enemmän, toisia vähemmän, eikä kyse ole lainkaan siitä, että toinen olisi huonompi tai parempi.”
Miten ja millaisista lähtökohdista elokuviesi ideat syntyvät?
”Yleensä
mulla on sattuma tai oikku, jokin hatara lähtökohta tai yksinkertainen peruskuvio,
josta elokuva voisi lähteä. Lähtökohta voi olla hyvinkin arkipäiväinen,
triviaalinen tapahtuma, kuvio, jota alan pyöritellä. Mulla on erilaisia
sattumuksia ja anekdootteja muistikirjassa, joita sitten aika ajoin plarailen.
Joskus saattaa mennä viisi, joskus kymmenen vuotta, kun jostain tulee jotain. Joistakin
ei tule koskaan mitään.”
Kuvaile
käsikirjoitusprosessiasi? Onko alitajunnalla jotain merkitystä?
”Normaali
virastoaika on vähän huonoa kirjoitusaikaa. Työskentelen aamuisin ja kirjoitan
aamupäivisin. Toinen hetki on sitten myöhään illalla. Aamut ovat minulle
parhaita johtuen siitä, että olo on levännyt ja alitajunta tehnyt tehtävänsä.
Vanhetessaan huomaa, että vauhtiin pääseminen kirjoittamisessa kestää helvetin kauan. Nuorempana riitti, että poltti tupakan. Aloittamisen vaikeus on toinen; sitä nykyään pyörittelee kauemmin ja on skeptisempi. Ennen mulla oli selkeitä kirjoitusperiodeja. Nykyään, kun joutuu ohjaamaan välillä, niin tämä periodisuus on hieman muuttunut. Pitäisi taas ryhdistäytyä.
Vanhetessaan huomaa, että vauhtiin pääseminen kirjoittamisessa kestää helvetin kauan. Nuorempana riitti, että poltti tupakan. Aloittamisen vaikeus on toinen; sitä nykyään pyörittelee kauemmin ja on skeptisempi. Ennen mulla oli selkeitä kirjoitusperiodeja. Nykyään, kun joutuu ohjaamaan välillä, niin tämä periodisuus on hieman muuttunut. Pitäisi taas ryhdistäytyä.
Parastahan kirjoittamisen
kannalta olisi eristäytyä täysin viikoksi, kahdeksi. Mutta silloin elokuvan rakenteen
pitäisi olla jo jotakuinkin selvä. Toki rakenteessakin voi jotakin aukkoja
olla. Hyvä olisi, että olisi lähtiessä jokin kartta suuntana kirjoittamiselle. Kun
näin on, voi tekstin voi ikään kuin rysäyttää.”
Et kirjoita kuitenkaan aina yksin.
”2000-luvulla
olen kirjoittanut ehkä yhden käsikirjoituksen itse. Muutoin olen kirjoittanut yhdessä
jonkun kanssa. Tämä on ollut mukavaa puuhaa. Viimeisin pitkä elokuvani Kaikella
rakkaudella lähti Vuennon Heikiltä. Hän kirjoitti ja minä olin mukana lähinnä
ohjaajanominaisuudessa. Heittelin hänelle ideoita. Sitten kirjoitin itsekin. Auli
Mantila kirjoitti myös kohtauksia elokuvaan. Se on jollain tavalla meidän
kaikkien yhdessä kirjoittama."
Koetko tulevasi helposti ymmärretyksi
käsikirjoittajana ja ohjaajana?
”Yleensä
mun ei tarvitse selittää käsikirjoituksia, että sikäli ne on selkeitä. Käsikirjoituksissanihan
on varsin vähän informaatiota. Tekstissä yritän mennään eteenpäin mahdollisimman
pienellä informaatiolla. Sellainen etukäteisinformointi tuntuu jotenkin
tylsältä. Se ei ole ihan se sellainen klassinen paketti.
Ohjaajana koen tulevani ymmärretyksi aika helposti. Kaikella rakkaudella -elokuvassa mulla oli vain kolme vanhaa tuttua: leikkaaja Jorma Höri, tuottaja Auli Mantila ja linjatuottajana toiminut Tuula Nikkola. Ei ollut sellaista ongelmaa, etteikö työryhmä ymmärrä mitä haen. Joskus jäädään ehkä kiinni johonkin, mutta ne hetket ovat kyllä aika nopeasti ohi.
Ohjaajana huumorissa ja komiikassa ei voi kaikkea selittää näyttelijälle. Nykyään kuvaankin myös harjoitukset, jos suinkin on mahdollista. On joitakin asioita, joiden toistaminen ei ole helppoa. Joskus se oikea tulee ensimmäisellä otolla, joskus jo harjoituksissa. Sen jälkeen se on vaikeaa, eikä se tule koskaan hyväksi. Hyviä vahinkoja kun on vaikea toistaa.”
Teetkö mieluiten samojen, tuttujen ihmisten kanssa töitä? Kuinka koet muutokset yleensä?
Ohjaajana koen tulevani ymmärretyksi aika helposti. Kaikella rakkaudella -elokuvassa mulla oli vain kolme vanhaa tuttua: leikkaaja Jorma Höri, tuottaja Auli Mantila ja linjatuottajana toiminut Tuula Nikkola. Ei ollut sellaista ongelmaa, etteikö työryhmä ymmärrä mitä haen. Joskus jäädään ehkä kiinni johonkin, mutta ne hetket ovat kyllä aika nopeasti ohi.
Ohjaajana huumorissa ja komiikassa ei voi kaikkea selittää näyttelijälle. Nykyään kuvaankin myös harjoitukset, jos suinkin on mahdollista. On joitakin asioita, joiden toistaminen ei ole helppoa. Joskus se oikea tulee ensimmäisellä otolla, joskus jo harjoituksissa. Sen jälkeen se on vaikeaa, eikä se tule koskaan hyväksi. Hyviä vahinkoja kun on vaikea toistaa.”
Teetkö mieluiten samojen, tuttujen ihmisten kanssa töitä? Kuinka koet muutokset yleensä?
”Kuvaaja
ja leikkaaja ovat minulle hyvin tärkeitä, heidät haluan valita. Samoin kuin
näyttelijät. Muun ryhmän suhteen olen aika joustava.
Elokuva-alalla
eivät selviä sellaiset tumpelot, jotka eivät ole valmiita muutokseen. Elokuvatyö
on koko ajan muuttumassa ja siinä on muutokset koko ajan läsnä, aina kelistä
alkaen. Suomessa, johtuen tästä liiallisestakin koulutuksesta, on elokuva-alan
ammattilaisia pilvin pimein. Osaavista ihmisistä elokuvanteko ei jää tässä
maassa ikinä kiinni.”
Kuinka lähellä olet lopputuloksessa sitä elokuvallista ideaalia, jollaiseksi teoksesi tahdot?
Kuinka lähellä olet lopputuloksessa sitä elokuvallista ideaalia, jollaiseksi teoksesi tahdot?
”Mulla
ei ole etukäteen kovinkaan tarkkaa kokonaiskäsitystä lopputuloksesta. Jokainen
duuni, olkoonkin vaikka kuinka klisee, on matka. Ei sitä lopputulosta näe sillä
tavalla kokonaisuutena. Lopputulos aina jollakin tapaa yllättää. Aika vähän mun
kuvaus- ja leikkaustyylillä ne tarinat kuitenkaan muuttuvat. Aika vähän sieltä
myös lähtee kohtauksia pois, korkeintaan kaksi tai kolme, ja saman verran saattaa
tulla tilalle. Lopputulos on yleensä plus-miinus-nolla. Hyvin harvoin sinne
leikkaamon lattialle paljon materiaalia jää.
Ainahan sitä on elokuvan jälkeen hieman pettynyt tiettyihin asioihin, mutta sehän kuuluu taudinkuvaan. Pettyminen ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettenkö olisi elokuvistani ylpeä.”
Oletko muuttunut ohjaajana alkuajoistasi? Kuinka se ilmenee?
Millaisia ongelmia olet kohdannut omassa työssäsi ja kuinka olet ratkaissut ne?
Oletko itse joutunut tekemään töissäsi kompromisseja?
Millä tavalla elokuva-ala on muuttunut urasi aikana? Mitkä ovat suurimmat muutokset?
Elokuvaohjaaja Matti Ijäs, oletko
romantikko?
”Kyllä näin voi sanoa, että olen romantikko. Olen myös aika optimistinen ihminen.”
Matti Ijäs Elonetissä
Ainahan sitä on elokuvan jälkeen hieman pettynyt tiettyihin asioihin, mutta sehän kuuluu taudinkuvaan. Pettyminen ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettenkö olisi elokuvistani ylpeä.”
Oletko muuttunut ohjaajana alkuajoistasi? Kuinka se ilmenee?
”Olen
oppinut kuvaajien kautta vuosien varrella hirveästi, aina kuvakerronnasta
alkaen. Nykyään minimoi tietyt asiat. Kokemuksen myötä osaa keskittää ja välttää
turhia kuvia. Nykyään mietin myös huomattavasti enemmän leikkausta, leikkausten
kautta syntyviä assosiaatioita, asioista toiseen siirtymistä. Kuvauksen kautta tapahtuva
ajattelu on heijastunut myös kirjoittamiseeni. Ohjauksen kautta puolestaan käsikirjoittaminen
on kehittynyt; kohtauksista on tullut myös dynaamisempia. Tekemisestä on tullut
monella tapaa ekonomisempaa. Tämän kokonaisprosessin tiedostamisen myötä ei
enää tee niin paljon virheitäkään. Vaaranahan tässä on, että varsin oleelliset uteliaisuus
ja leikki voivat vähentyä. Tosin näillä tuotantoaikatauluilla ei enää pysty
kyllä leikkimäänkään.
Millaisia ongelmia olet kohdannut omassa työssäsi ja kuinka olet ratkaissut ne?
”Hirveän
isoja ongelmia ei ole ollut. Joskus 2000-luvulla oli kausi, jolloin jotkut
käsikirjoitukset eivät meinanneet mennä läpi, eivät Ylessä tai säätiössä. Olisi
halunnut tehdä enemmän, mutta ei saanut. Vaikeudet olivat osaltaan omankin pään
sisällä.
Tietyt asiat ratkeavat, kun löytää hyvän tuottajan. Auli Mantilan ja Jussi Rantamäen kanssa oli hauska tehdä tätä uusinta elokuvaa. Työ oli vaivatonta, hauskaa, suoraa ja rehtiä. Semmoista bändiä olin kaivannut jo 2000-luvun alusta asti. Haaveiden kehän jälkeen sellainen oli pitkään kadoksissa.
Elokuvan tekeminen on tahtolaji. Jos jokin ei toimi, se on laitettava toimimaan. Viime kädessä se on ohjaajasta kiinni. Primadonnat eivät elokuva-alalla pärjää, jos ne odottavat, että joku tekee kaiken sun eteen. Ohjaajan on oltava tahtova ihminen, koska kompromissi on koko ajan vaanimassa nurkan takana. Useimmiten se on oman pään sisällä, mutta se voi olla tuotannollisestikin mahdollinen.
Tietyt asiat ratkeavat, kun löytää hyvän tuottajan. Auli Mantilan ja Jussi Rantamäen kanssa oli hauska tehdä tätä uusinta elokuvaa. Työ oli vaivatonta, hauskaa, suoraa ja rehtiä. Semmoista bändiä olin kaivannut jo 2000-luvun alusta asti. Haaveiden kehän jälkeen sellainen oli pitkään kadoksissa.
Elokuvan tekeminen on tahtolaji. Jos jokin ei toimi, se on laitettava toimimaan. Viime kädessä se on ohjaajasta kiinni. Primadonnat eivät elokuva-alalla pärjää, jos ne odottavat, että joku tekee kaiken sun eteen. Ohjaajan on oltava tahtova ihminen, koska kompromissi on koko ajan vaanimassa nurkan takana. Useimmiten se on oman pään sisällä, mutta se voi olla tuotannollisestikin mahdollinen.
Kuva: Lasse Lecklin
Oletko itse joutunut tekemään töissäsi kompromisseja?
”En
minä kompromisseja tietoisesti ole tehnyt, mutta tiedostamattani varmastikin
aika perkeleen monta. Jos katson vanhoja elokuviani, mitä en hirveästi tee, en
näe että ’tuossa olen tehnyt kompromissin’, mutta varmasti niitä siellä
jossakin on. En yhtään epäile. On sitten toinen kysymys, tekeekö sen
kompromissin omassa päässään vai onko se viholainen oman pään ulkopuolella; että
onko päästänyt jonkun asian liian helpolla hyväksyessään ohjaajana jotain, jonka
olisi voinut tehdä paremmin? Toisaalta helppohan se on peiliä syyttää, jos nenä
on väärä.”
Olet
ohjannut sekä pitkiä että lyhyempiä teoksia. Olisitko halunnut tehdä enemmänkin
näitä kokoillan elokuvia?
”Jututhan
on aina tarinansa mittaisia. On ollut nämä pitkät elokuvat ja sitten nämä tuntiset,
joita on enemmän. Minulle on ollut luontaista tehdä lyhyempiä. Ne ovat anekdootteja,
tarinan oloisia, kuin novelleja. Pitkässä elokuvassa dramaturgia on erilainen
ja sitä pitää miettiä hieman toisin. Ei minulla myöskään ole ollut ideoita useampiin
pitkiin elokuviin. Eikä sinne pöytälaatikon pohjallekaan ole käsikirjoituksia
jäänyt. Onhan niitä käsikirjoituksia toki ulkopuolelta tarjottu, mutta tekemättä
ovat jääneet. Ne eivät ole olleet riittävän hyviä tai sitten on ollut ihan muuta
tekemistä.”
Oletko
joutunut tasapainoilemaan pitkien ja lyhyempien välillä?
”Pitkien elokuvien ja tv:n välillä eläminen on ollut minulle aina luontaista. Yleisradio
on ollut aurinkoinen paikka tehdä työtä. He ovat antaneet minulle virkavapaata
tehdä pitkiä elokuvia, ja aina olen voinut tulla takaisin. Siitä voin kiittää
heitä. On ainutlaatuista Euroopassa, että tehdään tuntisia elokuvia, kuten Yleisradio
tekee.”
Millä tavalla elokuva-ala on muuttunut urasi aikana? Mitkä ovat suurimmat muutokset?
”Suurin
ero viimeisen 15-vuoden aikana on ollut ammattimaisten tuottajien invaasio
alalle, mikä on ollut tietyllä tavalla hieno ja hyvä asia. Ammattimainen
tuottaminen on lisääntynyt ja siinä on omat hyvät ja huonot puolensa. Negatiivinen
puoli on ollut kaupallisen näkökulman lisääntyminen kaikkiin asioihin.
Tuottajat, eivät kaikki mutta suurin osa, kalastavat sitä isoa kalaa. Tämän
myötä mainstream onkin vahvistunut suomalaisessa elokuvassa. Mainstream ei
sinänsä ole huono asia, mutta osa, jonka se saa kokonaisuudesta, on kasvanut
hieman liian suureksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tuottajat pelaavat varman päälle.
Näin ollen osan Elokuvasäätiön toiminnasta voisi siirtää kauppa- ja
teollisuusministeriölle. Raikasta on toki se, että tänne on tullut
lajityyppielokuvia, kuten Rare Exports, Sauna ja Iron Sky – on niistä sitten
elokuvina mitä mieltä tahansa, mutta on hauskaa, että näitä tehdään. Sellaisen
keskiverto ihmissuhdekomedian ja muun romanttisen komedian tekeminen ja
matkiminen on aika latteaa. Kuuluvatko ne välttämättä elokuvateattereihin; sellaistahan
on televisio täynnä? Tosin itse rakastan romanttisia komedioita, se on hieno
laji.”
”Kyllä näin voi sanoa, että olen romantikko. Olen myös aika optimistinen ihminen.”
**
Matti Ijäs Elonetissä
Haastattelu on julkaistu Suomen elokuva- ja mediatyöntekijöiden Lehtiset -lehdessä (nro: 2/2013)