torstai 27. maaliskuuta 2014

Elokuvaohjaaja Matti Ijäs - Vaiston varassa

Elokuvaohjaaja Matti Ijäksen elokuvallinen käsiala on tunnistettava ja persoonallinen. Hän lukeutuu siihen harvalukuiseen autéur-tekijöiden joukkoon, joita tässä maassa ja ajassa vielä luojan kiitos on. Hän ei ole antanut periksi.

Kuva: Lasse Lecklin

Matti Ijäksen teoksissa ­­­­hehkuu kirkasnäköinen ymmärrys sekä itse elokuvan sisältöä että sen syvästi sisäistettyä kielioppia kohtaan. Tällainen vaistonvarainen, omalle näkemykselleen uskollinen elokuvan tekeminen on näinä kaupallisuuden läpitunkemina aikoina sangen harvinaista ja ilmeisen vaikeaa.

Ijäksen henkilöhahmot ovat suomalaisen elokuvakuvaston rakastettavimpia. Hänen ihmisensä ovat usein arkipäiväin sydämellisiä antisankareita; inhimillisiä, viistolla huumorilla ladattuja olentoja, omine virheineen ja vahvuuksineen. Elämä kuljettaa heitä, usein vastavirtaan, ja siitä on usein kiittäminen sattumaa ja sen oikullisuutta. Näiden hahmojen tarkastelu- ja havaintoympäristöt, itse elokuvat, ovat poikkeuksetta moniäänisiä, moninaisilla ulottuvuuksilla ladattuja mestariteoksia.

Ohjaus ja käsikirjoitus on Ijäksellä hallussa, oli kyse sitten pitkistä tai ohjaajalle tunnusomaisista tuntisista tv-elokuvista. Teoksissa on läsnä myötäelävä ymmärrys, ijäsläinen lämmin huumori, joka useimmiten vivahtaa tragikoomisuudessaan mustaan.

Matti Ijäksessä on ihmisenä ja elokuvantekijänä avointa rohkeutta ja lämpöä, suurta inhimillisyyttä ja terävää särmää. Tässä haastattelussa Ijäs puhuu urastaan, tekemisestään ja tekemisen haasteista, siitä, kuinka hänen elokuvansa ja niiden hahmot ovat syntyneet.

Ijäs kantaa huolta tulevaisuuden tekijöistä ja siitä ympäristöstä ja niistä olosuhteista, joissa suomalaista elokuvaa tänä päivänä tehdään.


Lapsuus ja nuoruus Töölössä


Matti Kalevi Ijäs syntyi Helsingin Töölössä 25. helmikuuta 1950 arkkitehti-äidin ja rakennusmestari-isän viisilapsiseen perheeseen. Lapsuuden ympäristö oli suurten ikäluokkien ansiosta sosiaalisesti rikas ja latautunut. Pelkästään kotikorttelin pihassa vilisti toista sataa lasta. Yksinäiseksi ei jäänyt koskaan. 


Lapsuudenkoti ei ollut erityisen kulttuurillisesti virittynyt. Matin äiti harrasti jonkin verran kuvataiteita, mutta isä ei juuri taiteista välittänyt. Pikku-Matin tutustuminen kulttuurin maailmaan tapahtui kaksi vuotta vanhemman isoveljen Juuson ansiosta. Noihin aikoihin Matti itse oli enemmänkin urheilullisesti orientoitunut.

Töölö oli tuohon aikaan, 1950- ja 60-luvuilla, vielä täynnä elokuvateattereita. Mattikin kävi elokuvissa lähes viikoittain. Elettiin aikaa, jolloin myös elokuvakerholiike eli vahvinta kauttaan. 

Erityisesti Jacques Tatin elokuvat tekivät nuoreen mieheen vaikutuksen. Mieleen painuneimpia teoksia olivat erityisesti Enoni on toista maata (Mon oncle, 1958) ja Lystikäs kirjeenkantaja (Jour de fête, 1949).


Millainen elokuva puhutteli sinua nuoruudessasi? Mikä oli television vaikutus?

”Televisiosta ei alkuaikoina niinkään jäänyt mitään mieleen. Tšekkiläinen ja ranskalainen uusielokuva olivat isoimmat vaikuttajat teini-iässäni. Muun muassa Godard ja Truffaut Ranskasta, tsekeistä Forman. Puolalainen elokuva puhutteli myös. 60-luvun puolivälin elokuva oli kiinnostavaa. Televisiossa taas saman vuosikymmenen loppupuolella englantilainen elokuva oli vaikuttavaa, kuten Ken Loach.”

Mistä ammatista haaveilit pikkupoikana?

”En muista mistä pikkupoikana haaveilin, mutta nuoruudessa ajattelin alkavani toimittajaksi. Kouluaikoinahan olin aika huono kirjoittamaan aineita ja suomenkielikin oli sitä sun tätä.”


Suomesta Ruotsiin ja takaisin


Ylioppilaskirjoitusten jälkeen, ennen yliopisto-opiskeluita, Matti työskenteli vuoden Ruotsissa, Ruotsin radion suomenkielisessä toimituksessa. Hieman aiemmin, noin vuonna 1967, oli tapahtunut myös poliittinen herääminen vasemmistolaisuuteen.


Suomeen palattuaan Ijäs pääsi opiskelemaan tiedotusoppia Tampereen yliopistoon, sillä alun perinhän hänestä piti tulla toimittaja. Yliopistossa hän huomasi myös poliittisen kastijaon tiukkapipoisuuden:

”Vallankumoustahan me yliopistossa tehtiin. Oli valittava puolensa, ja sitten mentiin. Nyt kun tarkastelee, niin itse asiassa olimme aika oikeassa, mitä tulee valtiomonopolistiseen finanssikapitalismiin. Toisaalta yhtä väärässä oltiin Neuvostoliiton suhteen, joten puntit ovat aika tasan.”

Yliopistosta Ijäs ei koskaan valmistunut vaikka gradu ja kypsyyskoe tulivatkin tehtyä. Valmistuminen jäi sivuaineista kiinni, ja maisterin paperit jäivät.



Elokuva-alalle vahingossa


Ijäs kertoo tulleensa elokuva-alalle elokuvakerholiikkeen kautta. Itse elokuvan tekeminen puolestaan alkoi kirjoittamisen myötä, ilman elokuva-alan koulutusta. Tiedotusopin opinnot Tampereen yliopistossa 70-luvun alussa toki sivusivat elokuvaa, mutta varsin teoreettisesti. 

Kuinka tulit elokuva-alalle?


”Elokuva-alalle tuloni tapahtui oikeastaan vahingossa. Muutin Turkuun 1974. Siellä aloin kirjoittamaan. Alussa oli lastennäytelmä, sitten pienimuotoisia lasten tv-juttuja sellaisista pienistä arkisista asioista. Niistä siirryin viihdeohjelmiin. Ensimmäinen fiktioni oli Yleisradion lastentoimituksen Läskilinssi-sarja, jota tein yhdessä Erkki Mäkisen kanssa. Hän pakotti minut sitten ohjaamaan. Ohjaamisesta tuli elinkeino Turun aikana.” 

Matti alkoi tarjota erilaisia juttuja Helsingin viihdetoimitukseen. Hän muutti Helsinkiin 70-luvun lopulla.


”Tuohon aikaan Ylen viihdetoimitus teki myös draamoja, ei ainoastaan tv-teatteria. Kaksi Heikkiä, Heikit Aarva ja Seppälä ovat olleet isossa osassa siinä, että minusta tuli ohjaaja. He ajattelivat ennakkoluulottomasti, kun antoivat varsin kokemattomalle kaverille mahdollisuuden tehdä töitä. Nykyaikana tällainen on aika mahdotonta, kun on niin paljon erilaisia portinvartijoita.”


Ura Yleisradiossa alkoi freelancerina. Ijäs vakinaistettiin tv-teatteriin vuonna 1984. Ensimmäinen elokuvatyö vakinaisena työntekijänä oli elokuva Painija (1985.)


Elokuvien moninainen henkilögalleria


Kuinka hahmosi ja heidän persoonallisuutensa syntyvät?


”Hahmojen ja niiden persoonallisuuksien syntyminen ei ole kovin tietoinen prosessi. Enemmänkin sellaista arkipäiväistä havainnointia ja fabulointia. Yritän rakentaa henkilöihin tiettyä ristiriitaa. Ristiriitainen henkilö on paljon kiinnostavampi. Henkilöistä kannattaa etsiä heikkouksia, joiden kautta inhimillisyys tulee esille. Kyllä kai useimmat ihmiset ovat yleensäkin jossakin suhteessa rikki. Liian sujuvat ja ehjät eivät ehkä tiedä olevansa tai he näyttelevät olevansa ehjiä. Sellainen pieni särö on aina hyvä ihmiselle.”



  Kuva: Elokuvayhtiö Oy Aamu Ab



Entä moraalinen puoli? Kuinka se hoidetaan?

”Tekijän ei pidä ottaa moraalista kantaa elokuvahenkilöidensä huonoihin ominaisuuksiin. Ominaisuus kuvataan ja sillä siisti. Monethan ottavat kantaa, jolloin joistakin henkilöistä näkee tekijänsä näkökulman kilometrin päähän. Kyllä minäkin tiedän omistani, ketkä ovat hyviä, ketkä huonoja, mutta sen voi sen jälkeen unohtaa. Yritän löytää huonoihin henkilöihin jotain inhimillistä, ja päinvastoin. Se on sellaista moottoria. Hakee ristiriitaa, vaikka se on kuinka naurettavaa.”

Miksi henkilösi ovat sellaisia kuin ovat, miten saat heidät toimimaan?

”Usein mun henkilöt eivät tiedä olevansa dramaattisia. He ovat vietävissä ja heidän tahdonsuuntansa ei ole kovin selkeä. Kyllähän siellä on haaveita ja tällaista. Sattumalla on mun elokuvissa iso merkitys. Henkilöt ovat pikkusen tuuliajoilla, mutta ylpeästi kuitenkin.”


Työskentely Yleisradiossa


Millaisena koet Yleisradion työnantajana? Olethan tehnyt taloon töitä jo 70-luvulta lähtien. Miten se on vaikuttanut sinuun?

”On ollut aikamoinen etuoikeus olla kuukausipalkkainen ohjaaja. On saanut tehdä mitä itse haluaa ja kukaan ei ole ollut hirveästi patistamassa ja sanomassa, että ’sun pitää tehdä niin ja niin monta juttua’. Olen saanut työskennellä rauhassa. Vakituisena työskentely on auttanut elokuvien tekemisessä. Se olisi ollut ankarampi tie, mikäli tätä mahdollisuutta ei olisi ollut.

Tässä on hieman eroa nykypäivään. Se on näinä päivinä mutkikkaampaa.

”Kun tietää, miten ohjaajat nykyään työskentelevät, ja varsinkin koulusta tulevat ohjaajat, että minkälaisessa paineessa he ovat esikoiselokuvan kanssa, niin olihan meikäläisen alalle tulo kultapossukerho-meinikiä. Kuljin vähän kuin kultalusikka suussa. Nykyään alalle tulo on huomattavasti vaikeampaa. Kovat paineet alkavat jo koulussa, ennen kuin on edes tehnyt lopputyötä. Selkäranka saattaa taipua esikoiselokuvassa. Sillä tavalla se on muuttunut hurjaksi. Työllisyysnäkökulmasta ala on ihan viidakkoa 70-80-lukuihin verrattuna.”

Kuinka koet elokuvien tekemisen muuttuneen?

”80-luvulla töitä sai tehdä vapaammin. Työ itsessään on nykyään aika samanlaista kuin aikaisemmin. Nykyään rahasta voi olla tiukempaa. Ennen oli rauhallisempaa tehdä. Eihän se tosin tarkoita sitä, että jos on rauhallisempaa, niin jutut olisivat parempia. Kyllä nopeastikin voi tehdä hyviä juttuja.”

Entä tekeminen Yleisradiossa, onko siellä tapahtunut muutoksia?


”Draamanteossa Yleisradion ilmapiiri on tullut tylsäksi. Nykyinen asiakaslähtöisyys on typerä tapa ajatella maailmaa. Asiakaslähtöisyys on hyvä renki, mutta helvetin huono isäntä. Onhan se ihan mielenkiintoista tutkia, että minkälaista ohjelmaa minkäkinlaiset ihmiset katsovat. Tekijöidenkin on ihan mielenkiintoista nähdä luvut kerran vuodessa, mutta siihen sen voisi jättää. Nyt siitä on tullut sellainen mantra, joka taipuu draamaan tosi huonosti. Johonkin toiseen ohjelmatyyppiin se saattaa sopia paremmin.”

Kun ajatellaan työtäsi, mikä tästä asiakaslähtöisyydestä tekee ongelman?

”Yllätyksellisyys on aina draaman peruslähtökohta. Nyt sitten on haettu jostain mainosmaailmasta ajatus, että yritetään hyvin tarkkaan nähdä kenelle tehdään. Se saa aikaan vain sen, että pyritään pelaamaan varman päälle, ja silloinkin useimmiten epäonnistutaan. Esimerkiksi nuoriso on täynnä alakulttuureja. On virhe luulla että se on jokin homogeeninen ryhmä, sehän on suoraan sanoen heidän aliarvioimista.”

Oletko käynyt dialogia asiasta tai jopa pistänyt hanttiin tässä asiassa?

”Juopa johdon ja tekijöiden välillä Yleisradion sisällä on äärimmäisen suuri. Se on kasvanut valtavaksi. Johdolla on oma kielensä ja se ei halua olla tekemisissä tekijöiden kanssa. He elävät omassa maailmassaan. Tekijät tekevät sitten töitä niillä resursseilla mitä on. Minkäänlaista keskustelua ei näiden välillä ole. Ja jos kritisoit johtoa, olet muutosvastainen. Sen määritelmän saa nopeasti. Muutosvastaisuus on ajoittain kyllä jopa kansalaisvelvollisuus. Ehkä Ylen johto pelkää? Jos sinne huutaa, he eivät vastaa. Ovat sillä tavalla jyrkkämielisiä. Jos heitä kritisoi, he eivät vaivaudu edes keskustelemaan asiasta. Toki huoli siitä, etteivät nuoret katso tai kuuntele Yleisradion ohjelmia on relevantti. Kyllä siihen kannattaa satsata, mutta nyt se on tehty suhteettomalla volyymilla. Olisi kannattanut rekrytoida nuoria tekijöitä, joiden kautta nuoret olisivat voineet löytää Yleisradion.”


Siellä taitaa tuottajilla ja tilaajilla olla jokin hätä nyt? Voisiko yhtenä harhalaukauksena pitää vaikka tätä Uusi päivä -sarjaa?

Mikael Jungner ja Olli Tola kaappasivat viisi miljoonaa Yle Draamalle suunnattua lisärahoitusta. Rahat laitettiin tähän ihan turhanaikaiseen sarjaan. Sarja on epäonnistunut monella tavalla niistä odotuksista, joita oli – myös katsojalukujen suhteen. Lapset ja mummothan sitä katsovat. Onko julkisenpalvelun laitoksen tehtävä tehdä neljä kertaa viikossa tulevaa sarjaa, joka maksaa miljoonia? Minun mielestäni ei. Kerran viikossa tuleva perhesarja on ok ja sellainen tuleekin olla. Suurin ongelma on että Ylellä on liian monta ohjelmapaikkaa draamalle suhteessa rahaan. Kukaan ei aseta sitä kyseenalaiseksi. Esimerkiksi Tanskassa on saman verran rahaa, mutta vain yksi slotti: yksi päivä viikossa. Siksi se onkin hirveän paljon laadukkaampaa. Meillä olisi hyvä jos olisi kaksi slottia, joista toisessa tulisi uutta draamaa ja toisessa uusinnat sekä vanhoja elokuvia.”


Millaisena näet draamaelokuvan tulevaisuuden Yleisradiossa?

”On surullista, että vakituiset draamaohjaajat ovat Ylestä katoamassa. En tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi olla hautakivisopimuksella. Olisi hyvä, jos julkisenpalvelun laitos tarjoaisi edes osalle koulusta valmistuneille vaikka kolmen vuoden määräaikaisen pestin. Tekee sitten pistedraamoja tai sarjoja. Ylen velvollisuus olisi huolehtia, etteivät kaikki vastavalmistuneet ohjaajat joutudu viidakon armoille. Olen puhunut tästä Yleisradiossa, mutta en ole saanut hirveästi vastakaikua. Siellä näkemys vaikuttaa olevan se, että kaikki ostetaan ulkopuolelta. Sinne jäävät vain tuottajat, pankkiirit ja johtajat, kun ohjaajia ei oteta. Ohjaajat kun ovat muka niin vaikeita ihmisiä talon sisällä. Miksi esimerkiksi teatterissa on kiinnitettynä ohjaajia ja näyttelijöitä määräaikaisina? Miksei Yleisradiossa voisi olla samoin? Se olisi verovaroin toimivalle julkisenpalvelun laitokselle velvollisuus, sillä sitä kautta tulee myös parempia ohjaajia.

Ohjaamista kun oppii vain tekemällä; se on sillä tavalla käsityötä. Jotkut oppivat nopeammin, toiset hitaammin. Olisi hyvä, että ohjaajat saisivat mahdollisuuden tehdä paljon, harjoittaa omaa ammattiaan. Tekijöiden pitää saada tehdä, eikä vain tuottajien tuottaa. Tuottajia on tässä maassa jo liian paljon. Tuottajia, kuten ehkä ohjaajiakin, koulutetaan ihan liikaa. Ei tässä maassa ole niin paljon tuotettavaa.



Ohjaustyöstä, kirjoittamisesta ja näyttelijävalinnasta 


Mennään työhösi ohjaajana. Millainen on ohjaamisen filosofiasi? Kuinka löydät näyttelijäsi?

”Minulla ei ole mitään ohjaamisen filosofiaa. En osaa yleistää omaa tekemistäni. Se on vaistonvaraista. Joku toinen sen voisi sanoa tai nähdä paremmin. Mulla ei myöskään ole mitään erityistä metodia. Yleensä se lähtee castingista. Sen kanssa teen paljon töitä. Se on myös aikaa vievä ja tärkeä työskentelyvaihe. Joitain näyttelijöitä käyn läpi mielessäni, pyörittelen ja muuttelen niitä. Joskus saatan jopa pohtia ihan päinvastaista hahmoa kuin mitä alun perin kirjoittaessani olin ajatellut. Se on sommittelua ja hakemista. Näyttelijöiden valinta ei ole mitenkään tietoista tai edes hirveän analyyttistä. Enemmänkin se on etsimistä ja löytämistä.

Vielä 80-90-luvuilla etsin aktiivisemmin uusia tyyppejä. Nadja Pyykkö oli loistava casting-leidi. Silloin etsittiin kapakoista ja maaseudun teattereista uusia kasvoja. Nyt se on vähän jäänyt. Kun etsii henkilöitä, niin samallahan itse juttukin kehittyy. Varsinkin lapsirooleihin joutuu tekemään paljon töitä nykyäänkin.”


                                                            Kuva: Elokuvayhtiö Oy Aamu Ab

Olet tullut tunnetuksi taitavana lapsinäyttelijöiden ohjaajana. Kuinka olet onnistunut tässä?

”Lapsinäyttelijöiden valinnassa keskeistä on nimenomaan casting-vaihe. Valinnassa joko onnistutaan tai tehdään virhe. Lasten ohjaamista usein myös mystifioidaan. Kyllä se on ihan selkokielistä hommaa. Kyllähän sen näkee, milloin lapsi näyttelee hyvin tai huonosti. Lapsihan näyttelee aina omilla ehdoillaan. Ei hän näyttele henkilöä, vaan hän on mikä on. lapsen ohjaamisessa varastetaan lapselta ominta aluetta, ja millä tavalla se tehdään, niin tutustutaan lapseen ja hänen heikkouksiinsa ja vahvuuksiinsa. Kun lapsen oppii tuntemaan, on sen jälkeen lasta myös helppo ohjata.”


Elokuviesi tunnusmerkistöä ovat one-linerit. Kuinka ja mistä ne tulevat?

”One-linerit tulevat itseltäni sekä käsikirjoittajakollegoilta, kuten Joni Skiftesvikiltä, yhden mainitakseni. En minä niitä kaikkia itse keksi. Jos on hyvä tilanne, niin tällainen one-liner saattaa syntyä hyvinkin helposti. One-linerit vaativat elokuvassa myös oikean tilanteen. Jos sitä ei ole, ne saattavat muuttua pelkästään nokkeliksi. Hyvään tilanteeseen löytyy monta hyvää one-lineria.”

Mikä on esituotanto- ja käsikirjoitusvaiheen merkitys omassa työskentelyssäsi?

”Esituotantovaihe on töissäni pitkä, samoin käsikirjoitusvaihe ja sen pyörittely. Usein jatkan kirjoitustyötä ja tekstin työstämistä aina kuvausvaiheeseen asti. Teksti on koko ajan muutoksessa, eikä mikään ole sinänsä täysin varmaa. Toki tarina on varma, kuten tietyt kohtauksetkin, mutta muutoin tarina on liikkeessä koko ajan.


Näyttelijät ja kuvauspaikat tuovat tarinaan aina uutta. En niinkään harjoittele näyttelijöiden kanssa, vaan keskustelen. Yritän olla auki ihan loppuun asti ja antaa mahdollisuuden muutoksille.       Mitä paremmin tunnet tarinan, sitä paremman mahdollisuuden se antaa myös improvisaatiolle, sekä ohjaajalle että näyttelijöille. Näyttelijätyön suhteen kuvauksissa kyse onkin enemmän hienosäädöstä. Kaikki asiat on mietitty etukäteen. Joitakin näyttelijöitä sitten joutuu ohjaamaan enemmän, toisia vähemmän, eikä kyse ole lainkaan siitä, että toinen olisi huonompi tai parempi.”


Miten ja millaisista lähtökohdista elokuviesi ideat syntyvät?

”Yleensä mulla on sattuma tai oikku, jokin hatara lähtökohta tai yksinkertainen peruskuvio, josta elokuva voisi lähteä. Lähtökohta voi olla hyvinkin arkipäiväinen, triviaalinen tapahtuma, kuvio, jota alan pyöritellä. Mulla on erilaisia sattumuksia ja anekdootteja muistikirjassa, joita sitten aika ajoin plarailen. Joskus saattaa mennä viisi, joskus kymmenen vuotta, kun jostain tulee jotain. Joistakin ei tule koskaan mitään.”


Kuvaile käsikirjoitusprosessiasi? Onko alitajunnalla jotain merkitystä?

”Normaali virastoaika on vähän huonoa kirjoitusaikaa. Työskentelen aamuisin ja kirjoitan aamupäivisin. Toinen hetki on sitten myöhään illalla. Aamut ovat minulle parhaita johtuen siitä, että olo on levännyt ja alitajunta tehnyt tehtävänsä.

Vanhetessaan huomaa, että vauhtiin pääseminen kirjoittamisessa kestää helvetin kauan. Nuorempana riitti, että poltti tupakan. Aloittamisen vaikeus on toinen; sitä nykyään pyörittelee kauemmin ja on skeptisempi. Ennen mulla oli selkeitä kirjoitusperiodeja. Nykyään, kun joutuu ohjaamaan välillä, niin tämä periodisuus on hieman muuttunut. Pitäisi taas ryhdistäytyä.

Parastahan kirjoittamisen kannalta olisi eristäytyä täysin viikoksi, kahdeksi. Mutta silloin elokuvan rakenteen pitäisi olla jo jotakuinkin selvä. Toki rakenteessakin voi jotakin aukkoja olla. Hyvä olisi, että olisi lähtiessä jokin kartta suuntana kirjoittamiselle. Kun näin on, voi tekstin voi ikään kuin rysäyttää.”

Et kirjoita kuitenkaan aina yksin.


”2000-luvulla olen kirjoittanut ehkä yhden käsikirjoituksen itse. Muutoin olen kirjoittanut yhdessä jonkun kanssa. Tämä on ollut mukavaa puuhaa. Viimeisin pitkä elokuvani Kaikella rakkaudella lähti Vuennon Heikiltä. Hän kirjoitti ja minä olin mukana lähinnä ohjaajanominaisuudessa. Heittelin hänelle ideoita. Sitten kirjoitin itsekin. Auli Mantila kirjoitti myös kohtauksia elokuvaan. Se on jollain tavalla meidän kaikkien yhdessä kirjoittama."


Koetko tulevasi helposti ymmärretyksi käsikirjoittajana ja ohjaajana?

”Yleensä mun ei tarvitse selittää käsikirjoituksia, että sikäli ne on selkeitä. Käsikirjoituksissanihan on varsin vähän informaatiota. Tekstissä yritän mennään eteenpäin mahdollisimman pienellä informaatiolla. Sellainen etukäteisinformointi tuntuu jotenkin tylsältä. Se ei ole ihan se sellainen klassinen paketti

Ohjaajana koen tulevani ymmärretyksi aika helposti. Kaikella rakkaudella -elokuvassa mulla oli vain kolme vanhaa tuttua: leikkaaja Jorma Höri, tuottaja Auli Mantila ja linjatuottajana toiminut Tuula Nikkola. Ei ollut sellaista ongelmaa, etteikö työryhmä ymmärrä mitä haen. Joskus jäädään ehkä kiinni johonkin, mutta ne hetket ovat kyllä aika nopeasti ohi.


Ohjaajana huumorissa ja komiikassa ei voi kaikkea selittää näyttelijälle. Nykyään kuvaankin myös harjoitukset, jos suinkin on mahdollista. On joitakin asioita, joiden toistaminen ei ole helppoa. Joskus se oikea tulee ensimmäisellä otolla, joskus jo harjoituksissa. Sen jälkeen se on vaikeaa, eikä se tule koskaan hyväksi. Hyviä vahinkoja kun on vaikea toistaa.”


Teetkö mieluiten samojen, tuttujen ihmisten kanssa töitä? Kuinka koet muutokset yleensä?

”Kuvaaja ja leikkaaja ovat minulle hyvin tärkeitä, heidät haluan valita. Samoin kuin näyttelijät. Muun ryhmän suhteen olen aika joustava.

Elokuva-alalla eivät selviä sellaiset tumpelot, jotka eivät ole valmiita muutokseen. Elokuvatyö on koko ajan muuttumassa ja siinä on muutokset koko ajan läsnä, aina kelistä alkaen. Suomessa, johtuen tästä liiallisestakin koulutuksesta, on elokuva-alan ammattilaisia pilvin pimein. Osaavista ihmisistä elokuvanteko ei jää tässä maassa ikinä kiinni.”

Kuinka lähellä olet lopputuloksessa sitä elokuvallista ideaalia, jollaiseksi teoksesi tahdot?

”Mulla ei ole etukäteen kovinkaan tarkkaa kokonaiskäsitystä lopputuloksesta. Jokainen duuni, olkoonkin vaikka kuinka klisee, on matka. Ei sitä lopputulosta näe sillä tavalla kokonaisuutena. Lopputulos aina jollakin tapaa yllättää. Aika vähän mun kuvaus- ja leikkaustyylillä ne tarinat kuitenkaan muuttuvat. Aika vähän sieltä myös lähtee kohtauksia pois, korkeintaan kaksi tai kolme, ja saman verran saattaa tulla tilalle. Lopputulos on yleensä plus-miinus-nolla. Hyvin harvoin sinne leikkaamon lattialle paljon materiaalia jää.

Ainahan sitä on elokuvan jälkeen hieman pettynyt tiettyihin asioihin, mutta sehän kuuluu taudinkuvaan. Pettyminen ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettenkö olisi elokuvistani ylpeä.” 

Oletko muuttunut ohjaajana alkuajoistasi? Kuinka se ilmenee?


”Olen oppinut kuvaajien kautta vuosien varrella hirveästi, aina kuvakerronnasta alkaen. Nykyään minimoi tietyt asiat. Kokemuksen myötä osaa keskittää ja välttää turhia kuvia. Nykyään mietin myös huomattavasti enemmän leikkausta, leikkausten kautta syntyviä assosiaatioita, asioista toiseen siirtymistä. Kuvauksen kautta tapahtuva ajattelu on heijastunut myös kirjoittamiseeni. Ohjauksen kautta puolestaan käsikirjoittaminen on kehittynyt; kohtauksista on tullut myös dynaamisempia. Tekemisestä on tullut monella tapaa ekonomisempaa. Tämän kokonaisprosessin tiedostamisen myötä ei enää tee niin paljon virheitäkään. Vaaranahan tässä on, että varsin oleelliset uteliaisuus ja leikki voivat vähentyä. Tosin näillä tuotantoaikatauluilla ei enää pysty kyllä leikkimäänkään.

Millaisia ongelmia olet kohdannut omassa työssäsi ja kuinka olet ratkaissut ne?

”Hirveän isoja ongelmia ei ole ollut. Joskus 2000-luvulla oli kausi, jolloin jotkut käsikirjoitukset eivät meinanneet mennä läpi, eivät Ylessä tai säätiössä. Olisi halunnut tehdä enemmän, mutta ei saanut. Vaikeudet olivat osaltaan omankin pään sisällä. 

Tietyt asiat ratkeavat, kun löytää hyvän tuottajan. Auli Mantilan ja Jussi Rantamäen kanssa oli hauska tehdä tätä uusinta elokuvaa. Työ oli vaivatonta, hauskaa, suoraa ja rehtiä. Semmoista bändiä olin kaivannut jo 2000-luvun alusta asti. Haaveiden kehän jälkeen sellainen oli pitkään kadoksissa.

Elokuvan tekeminen on tahtolaji. Jos jokin ei toimi, se on laitettava toimimaan. Viime kädessä se on ohjaajasta kiinni. Primadonnat eivät elokuva-alalla pärjää, jos ne odottavat, että joku tekee kaiken sun eteen. Ohjaajan on oltava tahtova ihminen, koska kompromissi on koko ajan vaanimassa nurkan takana. Useimmiten se on oman pään sisällä, mutta se voi olla tuotannollisestikin mahdollinen.



Kuva: Lasse Lecklin


Oletko itse joutunut tekemään töissäsi kompromisseja?

”En minä kompromisseja tietoisesti ole tehnyt, mutta tiedostamattani varmastikin aika perkeleen monta. Jos katson vanhoja elokuviani, mitä en hirveästi tee, en näe että ’tuossa olen tehnyt kompromissin’, mutta varmasti niitä siellä jossakin on. En yhtään epäile. On sitten toinen kysymys, tekeekö sen kompromissin omassa päässään vai onko se viholainen oman pään ulkopuolella; että onko päästänyt jonkun asian liian helpolla hyväksyessään ohjaajana jotain, jonka olisi voinut tehdä paremmin? Toisaalta helppohan se on peiliä syyttää, jos nenä on väärä.”


Olet ohjannut sekä pitkiä että lyhyempiä teoksia. Olisitko halunnut tehdä enemmänkin näitä kokoillan elokuvia?

”Jututhan on aina tarinansa mittaisia. On ollut nämä pitkät elokuvat ja sitten nämä tuntiset, joita on enemmän. Minulle on ollut luontaista tehdä lyhyempiä. Ne ovat anekdootteja, tarinan oloisia, kuin novelleja. Pitkässä elokuvassa dramaturgia on erilainen ja sitä pitää miettiä hieman toisin. Ei minulla myöskään ole ollut ideoita useampiin pitkiin elokuviin. Eikä sinne pöytälaatikon pohjallekaan ole käsikirjoituksia jäänyt. Onhan niitä käsikirjoituksia toki ulkopuolelta tarjottu, mutta tekemättä ovat jääneet. Ne eivät ole olleet riittävän hyviä tai sitten on ollut ihan muuta tekemistä.”


Oletko joutunut tasapainoilemaan pitkien ja lyhyempien välillä?

”Pitkien elokuvien ja tv:n välillä eläminen on ollut minulle aina luontaista. Yleisradio on ollut aurinkoinen paikka tehdä työtä. He ovat antaneet minulle virkavapaata tehdä pitkiä elokuvia, ja aina olen voinut tulla takaisin. Siitä voin kiittää heitä. On ainutlaatuista Euroopassa, että tehdään tuntisia elokuvia, kuten Yleisradio tekee.”

Millä tavalla elokuva-ala on muuttunut urasi aikana? Mitkä ovat suurimmat muutokset?


”Suurin ero viimeisen 15-vuoden aikana on ollut ammattimaisten tuottajien invaasio alalle, mikä on ollut tietyllä tavalla hieno ja hyvä asia. Ammattimainen tuottaminen on lisääntynyt ja siinä on omat hyvät ja huonot puolensa. Negatiivinen puoli on ollut kaupallisen näkökulman lisääntyminen kaikkiin asioihin. Tuottajat, eivät kaikki mutta suurin osa, kalastavat sitä isoa kalaa. Tämän myötä mainstream onkin vahvistunut suomalaisessa elokuvassa. Mainstream ei sinänsä ole huono asia, mutta osa, jonka se saa kokonaisuudesta, on kasvanut hieman liian suureksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tuottajat pelaavat varman päälle. Näin ollen osan Elokuvasäätiön toiminnasta voisi siirtää kauppa- ja teollisuusministeriölle. Raikasta on toki se, että tänne on tullut lajityyppielokuvia, kuten Rare Exports, Sauna ja Iron Sky – on niistä sitten elokuvina mitä mieltä tahansa, mutta on hauskaa, että näitä tehdään. Sellaisen keskiverto ihmissuhdekomedian ja muun romanttisen komedian tekeminen ja matkiminen on aika latteaa. Kuuluvatko ne välttämättä elokuvateattereihin; sellaistahan on televisio täynnä? Tosin itse rakastan romanttisia komedioita, se on hieno laji.”

Elokuvaohjaaja Matti Ijäs, oletko romantikko? 

”Kyllä näin voi sanoa, että olen romantikko. Olen myös aika optimistinen ihminen.”


**

Matti Ijäs Elonetissä


Haastattelu on julkaistu Suomen elokuva- ja mediatyöntekijöiden Lehtiset -lehdessä (nro: 2/2013)